Erik Johan Löfgren: Kaarina Maununtyttären hammas

Kaarina Maununtyttären hammas

Erik XIV ja Kaarina Maununtytär

Kaarina Maununtyttären elämä sammui 13.9.1612 kotona Liuksialassa, ja hänet haudattiin 21.3.1613 Turun tuomiokirkkoon. Hautajaisissa luettiin Johannes Petri Parginsulanus -nimisen henkilön laatima Epicedion eli sururuno ja Grafscrift eli hautakirjoitus.

Kaarina Maununtyttären hautaa ryhdyttiin kohentamaan 1860-luvulla. Hänet nostettiin lopulta kirkon lattian alta Tottien kappelista, josta arkku oli vielä tunnistettavissa. Siellä ovat vieläkin mm.Kaarinan tyttären Sigrid Vaasan ja hänen poikansa sotamarsalkka Åke Tottin arkut.

Kerrotaan, että kun pastori Adolf Lindmanin tuntema taidemaalari Erik Johan Löfgren vieraili kesällä 1862 Turussa, hän halusi tutustua Kaarina Maununtyttären hautaan, sillä tekeillä olevan historiallisen maalauksen Erik XIV ja Kaarina Maununtytär takia häntä kiinnosti kuningattaren fyysinen koko. Seurauksena oli, että Tottien hautaholvi, jossa kuningatar lepäsi, murrettiin Lindmanin johdolla auki. Vielä samana iltana Lindman laati keräyslistan kestävän suojan hankkimiseksi puiselle arkulle, jota "aika tai vandaaliset kädet ovat huonosti kohdelleet". Hänellä oli mielessään vain uusi, kuparinen arkku, mutta sen jälkeen kun Nils Henrik Pinello tarttui asiaan, perustettiin 1865 arvovaltainen "Komitea Turun tuomiokirkon muinaismuistojen entistämiseksi". Tämä johti sekä marmorisen sarkofagin hankkimiseen Kaarina Maununtyttärelle että kirkon kappeleiden ja muistomerkkien kunnostamiseen. Lindman toimi komitean sihteerinä. Hän julkaisi 1869 ensimmäisen painoksen opaskirjastaan Anteckningar om Åbo domkyrka och dess fornminnen.

Kun Kaarina Maununtyttären arkku oli avattu, taiteilija Erik Johan Löfgren huomasi, että yksi kuningattaren hampaista oli irronnut kallosta luultavasti ruumiin ryöstön yhteydessä. Löfgren otti sen talteen arkun pohjalta. Hän luovutti hampaan myöhemmin Turun linnaan perustetulle historialliselle museolle, nykyiselle Turun maakuntamuseolle, jossa se on pitkään ollut yleisön suuren mielenkiinnon kohteena. Museon johtajana vuosina 1960-1972 ollut Carl Jacob Reinhold Gardberg kitjoitti: "Nykyään hammasta säilytetään rasiassa museon varastossa yhdessä käsinkirjoitetun runon, auttamattoman pekoraalin kanssa, jonka sen kunniaksi kirjoitti sanomalehtimies Axel Gabriel Ingelius (1822-68). "Historiallinen hammas. Aarteen omistan enemmän kuin moni suuri, vaikka poroporvari ei mokomaan usko juuri. Se on pieni hammas vain, mutta se ei koskaan lähde kädestäin."

Muistomerkkikomitea keräsi Z. Topeliuksen lehtikirjoituksen avustamana yli 10 000 markkaa ja teetti mustan marmorisarkofagin.

Kaarina Maununtyttären ruumis siirrettiin uuteen mustaan marmoriseen sarkofagiin 27. päivänä vuonna 1867. Tapahtumista piti kirjaa pastori Adolf Lindman, joka pöytäkirjassaan toteaa mm. seuraavaa: “Nostettiin kuningattaren arkku kankaalla 250-vuotisesta leposijastaan hyvin varovasti, koska se osittain ajan hampaan, osittain mahdollisesti myös ulkoisen väkivallan takia oli niin huonokuntoinen, että uhkasi hajota. Nostaessa havaittiin arkun olevan honkaa ja saumoista hartsattu sekä niin ulko- kuin sisäpuolelta verhottu palttinalla, jonka päällä oli mustaa silkkisamettia, vaikka päällisestä ei juuri paljoa ollut jäljellä. Kun rikkinäinen kansi, joka kuitenkin vielä oli naulattuna kiinni arkun jalkopäähän, oli nostettu ylös, löydettiin arkusta paitsi kuningattaren ruumista erään sivukilven kädensija sekä jäännöksiä hiusvalkista, jonka koristeita turhaan etsittiin tomun joukosta. Muuten olivat kaikki muut ulkoiset koristeet, luultavasti tuomiokirkkoa toistuvasti koetelleiden ryöstöjen seurauksena, hävinneet jäljettömiin. Ruumis, joka sen muumiomaisesta tilasta päätellen oli balsamoitu, lepäsi sametilla, jolla arkku oli ollut päällystetty. Pääkallo ja molemmat käsivarret olivat irti muusta ruumiista, joka vielä oli melko hyvin säilynyt. Oikea käsi oli sivulle ojennettuna. Vasemman kämmenen luut sitä vastoin olivat pääkallon vieressä. Kummastakin kädestä olivat sormet hävinneet, mikä antaa olettaa, että ruumista oli tätä ennen tutkittu ja kalleudet, jotka sillä mahdollisesti oli ollut, on otettu pois. Vatsasta tavattiin joukko pienehköjä silkkilappuja, niitä oletetaan käytetyn balsamoinnissa; ryydeistä ei sitä vastoin voitu havaita jälkeäkään. Jalat ja jalkaterät olivat äärimmäisen pienet ja niiden nilkat olivat vielä kauniit ja korkeat. Käärinliinoista oli jäljellä suuria mustan sametin kappaleita ja ruskeaa kuviollista paksua silkkikangasta. Tämän muistiin merkitsemisen jälkeen komitean puheenjohtaja, kreivi Creutz ja muut läsnä olleet jäsenet kantoivat maatuneen tomumajan sen uuteen leposijaan. Raskas marmorikansi putosi sen jälkeen haudan päälle.” ( C J Gardberg).