Aino
Nummila 18.5.1998
Mitä muistan Löfgrenin talosta ja rakennuksista vuonna 1933?
Sven (Vennu) Löfgrenillä oli kauppa ja nahkurinliike,
ajoittain hän oli myös pappiloiden vuokraaja. Koska meillä on isohko lentokuva,
koetan muistella ja merkitä numeroilla kohdan kohdalle. Kun tultiin alhaalta
päin Turuntieltä, avautui vasemmalla kaupan piha. Sen oikeassa reunassa oli
hevospuomi. Aluksi se oli mahtava hirsi, jota hevoset olivat kalunneet
kuopille, myöhemmin se oli paksu metalliputki. Koko tontin ympäröi
piikkilanka-aita. Kun mentiin kauppaan, oli noustava kiviportaat. Ylinnä oli
iso laakea kivi. Sitten oli pariovet ja niiden yläpuolella peltinen kaareva
katos. Kiviportaitten reunassa oli rautakaiteet. Kun kauppias Löfgren lasitti
ikkunoita asiakkailleen, pudotettiin tähteeksi jääneet lasinpalat
puutarhanpuoleisen kaiteen yli. Siitä portaitten alareunasta käännyttiin
puutarhan puolelle, ja aivan pian kivijalassa oli ovi, josta mentiin alustan
öljykellariin.
Sähkö ei ollut vielä yleinen ja kaikki pienissä mökeissä,
esim. Rikalassa tai kirkkokallion juurella asuvat, ostivat lamppuöljyn
kaupasta. Astia oli yleensä kuin makuulla oleva peltikannu, jonka yläosassa oli
aukko öljyn mennä ja kahva, josta astiaa kannettiin. Muistelen, että niihin
sopi kaksi litraa öljyä.
Löfgrenin talo oli tehty suurien kivien varaan. Alusta oli
korkea, eikä siellä jäätynyt mikään. Pihan puoleisessa päässä alustaa oli
muurattu kookas perunakellari kaksinkertaisine ovineen, ja puurappuset johtivat
sieltä keittiön eteiseen. On oletettavaa, että rakennukseen oli tehty huone
kerrallaan. Kun meidän aikanamme jotain korjattiin, oli esim. nykyisessä
kulmahuoneessa, kirjastossani, hirren päällä rappaus. Osaan seinästä oli
käytetty pakkilaatikon lautoja. Alustassa on vielä leveä lauta, jossa on sana
KAUPPA, mutta korjausmiehet löivät sen nauloilla kiinni tehdessään
keskuslämmitysjuttuja. Olin hyvin pahoillani. En tiedä mitä kaikkea alun perin
oli alustassa. Me löysimme sievän hevosen tiu’un ja perunalaarista kauniin
hopeisen kynttilänjalan.
Itse kaupassa oli tiski ovesta katsoen vasemmalla ja perällä
sillä poikittainen jatko. Katossa riippui saappaita ja nahkaa. Koko kaupassa
oli voimakas nahan ja öljyn haju. Kaupasta meni ovi kauppiaan kamariin. Siellä
oli pieni kassakaappi, joka nyt on maaherra Heikki Koskella, ja sänky sekä
kaunis antiikkinen kirjoituspöytä, jonka isä osti minulle. Se on nyt
salissamme. Seinässä oli puhelin, joka nyt on sisäeteisessä. Puhelinnumero oli
45. Se tuli Salon keskuksesta, sillä Halikossa ei vielä silloin ollut
puhelinkeskusta. Muistan, että kun tulimme tänne, ei voinut tuulettaa kuin
ovesta. Kauppias oli vaatinut, että ikkunat oli kitattava kiinni, eivätkä
naiset saaneet joutavia siivoustöitä tehdä.
Kaupasta meni toinen ovi sisäeteiseen, ja siitä pääsi
keittiöön pariovien kautta. Sisäeteisestä mentiin vinttiin siitä missä nyt on
WC, joka tehtiin myöhään meidän aikanamme samoin kuin pannuhuone ja
keskuslämmitys. Kauppiaan kamarista pääsi, jos oikein muistan, vain kauppaan ja
eteiseen, jonne oli kapea ovi, se jonka lasit Esko Routasalo maalasi valkoiseksi
ja joka pantiin WC:n oveksi. Kauppiaan kamarin vieressä oli tämä kulmahuone,
jossa nyt kirjoitan. Täällä oli huonekaluja, jotka kai opettaja Olga Lehtisalo
Pöytyältä luullakseni vei. Meillä ei ole Löfgrenin huonekaluja. Mutta tässä
huoneessa oli kaakeliuunin vieressä pienen pieni komero – kai laatikkolaudoista
tehty - muistan, että siihen mahtui uusi kansallispukuni, Tuuterin puku, ja
jotain muuta. Komeroita ei yleensä siihen aikaan tehty. Tässä huoneessa on
vielä vanhat ovet, kirveellä tehdyt ja moneen kertaan valkoiseksi maalatut.
Löfgrenillä oli maalarina Toijalan mäeltä Idor Mantere, joka käytti puuron
paksuista maalia, että kaikki peittyi kerralla. Minun isäni kauhistui sitä.
Tästä huoneesta mentiin Laurin kamariin, joka on nyt meillä
pieni ruokasali. Lauri Louhi oli kai Svenin veljenpoika ja teki työtä täällä.
Sen huoneen sisustusta en muista, mutta siitä EI päässyt keittiöön vaan
sisäeteiseen, josta oli pariovet, yläosassa kirkasvärisiä lasiruutuja,
ulkoeteiseen. Siitä pääsi vasemmalle keittiöön ja oikealle silloisten vanhusten
kamariin, jossa myöhemmin asui Svenin sisar Vilhelmiina eli Mimmi. Sen huoneen
ovesta sanoi Helsingin Museon päällikkö Gardberg, että se oli vanhin tässä
talossa, jo 1700-luvulta. Siinä on vain puunaulatkin. Tässä huoneessa oli kaksi
ikkunaa, mutta pihalle päin oleva ikkuna piti peittää, kun sain sähkösaunan.
Ensimmäisessä eteisessä oli yksi kulma vinoa komeroa – siltä kohdalta mennään
nyt saunaan – sen hyllyt olivat rotanreikiä täynnä! Sitten oli se vanha ihana
ovi ja seuraavassa kulmassa kellarin luukku, siinä haka ja seinässä paksu
taottu rautarengas hakaa varten.
Keittiö oli pieni suurelle perheelle, sama kuin nyt, mutta
isäni teetti oven Laurin kamariin eli nykyiseen ruokasaliin. Keittiön nurkassa
oli valtaisa päältä täytettävä hella ja myös pieni vesisäiliö, jossa oli
kuparinen kansi, sekä pieni paistinuuni. Varsinaista leiväntekoa varten oli
piharakennuksessa pakaritupa. Mutta sen vuoro tulee vähän myöhemmin. Pienen
keittiön hellan kuuppa oli myös mahtavan suuri, siihen löi helposti päänsä.
Vasta nyt Esko on vienyt sen navetan vintiltä kaatopaikalle. Ensimmäisen
eteisen ulko-ovet olivat pariovet suoraan maasta, ja niissä oli jonkinlainen
linkku lukkona. Ei ollut mitään askelmia eikä portaita. Vettä ei tullut eikä
mennyt, jonkinlainen sinkillä päällystetty pesupöytä oli ja sähkölamppu riippui
johdon päässä sellaisenaan.
En tiedä milloin tämä talo sai sähkön. Ennen meitä se oli
piharakennuksessa.
Päärakennuksen katto oli ensin päreistä, sitten asfaltti +
terva + hiekka. Kun talon harja ei ollut keskellä, ei ihme, että katto vähän
rakoili ja aika paljon vuoti meidän tullessamme. Vateja ja monenlaisia purkkeja
sinne kannoimme, ja isä yritti ostaa maata, että kannattaisi yrittää korjata.
Mutta tilanne oli niin hankala, että lopulta hän sai ostaa sekundatiiliä,
luultavasti Hajalan Osuuskaupan Arvo Santaojan välityksellä. Katosta tuli aika
kaunis mutta painava. Talvella pelkäsin, että kourutiili kokoaa kovin paljon
lunta ja katto tuli painavaksi. Sitä luotiin alaskin, lunta nimittäin, mutta
tiili oli haurasta ja särkyi helposti. Sen vuoksi aloin tuumia uutta kattoa ja
päädyin punaiseksi maalattuun peltiin. Sain seurakunnan töissä olleet miehet
mm. Forsmanin tekemään työn, lisäksi he vuorasivat vintin lattian paksulla
vuorivillalla. Löfgrenillä oli vain hiukan sammalta ja vintti oli kylmä
alaspäin ajatellen. Kun sitten tehtiin vielä luukku portaitten yläpäähän,
tuntui lämpö alhaalla selvästi lisääntyvän. Näitä tekoaikoja en muista, mutta
Routasalot eivät vielä asuneet täällä kuten nyt.
Löfgrenin puutarhamaata koetan selvittää Turuntieltä
katsoen. Maat oli vuokrattu varmaan suoraan pellosta, niin että sarat näkyivät
vielä 1933 osittain aivan selvästi. Löysin seurakunnan pöytäkirjoista pykälän,
jossa vuonna 1879 oli luvattu jollekin löfgreniläiselle (nahkuri Gustaf Wilhelm
Löfgrenille) istuttaa omenapuita huoneuksien ympärille. Kun me tulimme 1933,
oli hyvin paljon omenapuita, vanhoja paksurunkoisia, riveissä entisten ojien
molemmilla penkoilla. Mutta talvisodan 1939 talvi oli aivan kauhea pakkasineen:
omenapuista suurin osa paleltui kuoliaaksi. Muistan miten sähköyhtiön miehet
toivat taljat, ja saatiin suuret kuolleet puut nurin.
Kaupan pihaan tultaessa oli Kauppiaan puu ja keskellä
puutarhaa oikein monihaarainen, suuri ja makeahedelmäinen omenapuu oli Mimmin
puu (Mimmi eli Vilhelmiina Löfgren oli Vennun eli Svenin naimaton sisar).
Muiden puiden nimiä en muista tai tiedä. Keskellä puutarhaa oli ainakin kolme
suurta kirsikkapuuta, jotka kaikki paleltuivat, ja luumupuitakin oli. Niiden paikkaa
en muista. Sodan jälkeen koko nykyinen vehmas puisto oli autio. Siksi isäni
viljeli ainakin kerran vehnää ja kerran sokerijuurikasta ja usein perunaa
tyhjillä saroilla. Hän alkoi kuitenkin vähitellen ostaa uusia omenapuita,
etenkin talvilajeja Åkerö, Antonovka, Wealthy ja Lobo. Niistäkin monina talvina
joku kuoli, ja myyrät söivät rungon alaosia. Isä oli taitava ”silloittamaan” ja
sai jonkun pelastetuksikin. Kun nyt lähden puutarhaa katsomaan Turuntieltä
päin, on ensimmäinen toteamus, että TVH (tielaitos) ja kunta ihan raa’asti
ottivat koko alapuolen kaduksi ja tyhjääkin jäi. Ne kaatoivat yhden Melkan ja
ainakin yhden Antonovkan ja kiskoivat ylös ainakin 11 (yksitoista)
karviaispensasta. Vain kerran muistan, että ne jotain maksoivat, ja luulen,
että ne korjasivat myös kerran hajoittamansa aidan. Katkaistuille omenapuille
ei voitu mitään, mutta ystävämme Osmo Kelkka istutti karviaispensaat yhteen
sarkaan, siihen kai, missä nyt on viemärikaivo betonikansineen. Löfgrenillä oli
mansikkamaa siinä laidassa, mikä oli lähinnä Kirkkorinnettä, ja sen maan
keskellä oli lipputanko. Se oli kai johonkin Halikon juhlaan pystytetty
tilapäistanko, aika pienikin. Kun mansikatkin olivat vanhoja ja jo hoidon
puutteessa, otettiin ne ylös ja samoin poistettiin lipputanko. Paikalle isä
istutti omenapuita. Uusi betonijalkainen lipputanko tuli aikanaan pihalle.
Turuntieltä katsoen oli Löfgrenillä myös suuri alue – koko
sarka – suuria punaisia viinimarjapensaita. Ne olivat vanhoja, ja marjat olivat
pieniä. En muista aikaa milloin isä otatti ne ylös. Siten tuli vähäksi aikaa
paljon maata viljelykseen. Muuta vanhaa ei sitten ollutkaan. Isä innostui
tyhjiksi tulleisiin sarkoihin istuttamaan Preussin vadelmia, joita sitten
poimittiin ja myytiin ämpärikaupalla. Suurin vadelmikko oli lähellä kunnan
rakennuksia, vain tie oli välissä.
Kun äidin serkku Rauni (Ragnhild) Saarinen oli jäänyt
eläkkeelle Nurmeksen Porokylästä apteekkari Caloniuksen puutarhurina, hän osti
pienen Vuorela-nimisen paikan Heinäalhosta ja kävi paljon meillä saadakseen taimia
ja rahaa työpalkkana. Hän mm. istutti kunnantalon puoleisen aidan viereen
pensaita ”näkösuojaksi”. Se on kyllä aivan sekainen: amellanuksia,
caragonioita, sireenejä ym. Ne valkeat juhannusruusut, jotka nyt ovat
piharakennuksen seinustalla, olivat Löfgrenillä keskellä puutarhaa kirsikoitten
yläpuolella, suunnilleen siinä, missä Eskolla on raivio. Isä siirrätti ne
heidän sänkykamarinsa ikkunan alle pihalle päin. Hän teki siihen myös kauniin
kukkamaan. Mutta sitten kun sain saunan, täytyi ruusut siirtää. Olavi Rask
auttoi siirtämisessä punaisen piharakennuksen eteläseinustalle. Siinä ne ovat
kukkineet monta vuotta. Äiti iloitsi erikoisesti valkoisista juhannusruusuista
siitä syystä, että hänen syntymäpäivänsä oli 24.6. Nyt Esko hoitaa niitä, on
leikannut ja saanut ne kukkimaan hyvin.
Isällä oli silmää ja intoa tehdä puutarhasta näyttävä. Hän
teetti hiekkakäytävät: alin oli koko tontin pituudelta ”Eteläinen pitkäkatu”
lähellä aitaa, sitä kohti pystysuuntaan oli ensin päärakennuksen vierestä
alkaen aika leveä ”Valtakatu”, keskellä puutarhaa oli ”Keskuskatu” ja kunnan
puoleinen ihana puiden reunustama ”Neitsytpolku”. Suunnilleen keskellä oli
poikkikatu ”Valtakadusta” kunnan rajalle ja siitä vähän päärakennukseen päin
kapea ”Vattukatu”. Nämä kaikki olivat suoria. Sisko Ranki-Salmi oli taitava
keväisin nuoran, lapion ja haravan avulla hoitamaan käytävät. Hiekkaa tuotiin
monta autokuormallista ja levitettiin käytäville. Piha syntyi niin, että
silloinen apulainen Enni Virtanen-Hyvönen kitki jokaisen ruohon – pääasiassa
kai kehräsaunioita - ämpäriin ja kompostiin, ja sitten pihakin hiekoitettiin ja
haravoitiin. Joka lauantai käytävärauta puhdisti ja harava siisti kaikki. Sitä
työtä olen tehnyt PALJON.
Hyvin pian tänne muutettuamme isä vaelteli mäellä ja löysi
pienen tammen taimen ja kaksi saarnipuun alkua. Hän toi ne ihan kädessään ja
istutti saarnet piharakennuksen kamarin ikkunan alle ja tammen niitä vastapäätä
siihen, missä se nytkin on. Siinä oli ollut iso nahkojen liotusamme, sen isä
kaivatti ylös ja myi. Nyt tammi on jo melkein jättiläinen. Se on suunnilleen
Esko-isännän (Esko Routasalon, synt. 1935) ikäinen. Saarnia isä yritti leikata
pallon muotoiseksi, mutta ne eivät kai pitäneet siitä. Myöhemmin isä istutti ne
uudelleen päärakennuksen itäpuolelle, missä ne yhä ovat. Ne ovat suuria,
ylettyvät yli katon harjan. Niiden ympärillä oli nurmikko, ja sen keskellä oli
jaloruusuistutus, mutta ruusut eivät eläneet kauan. Saarnista Turuntielle päin
isä teki käytävän pätkän ja kolmiomaisen kestoruusumaan. Siinä on vieläkin
Hansa-ruusuja, Signe Relander ja F. Grootendorst. Näistä kahdesta ”Ruusumatami”
Toini Grönqvist sanoo, että ne ovat harvinaisia nykyään ja arvokkaita. Ne ovat
ns. tertturuusuja, toinen vaaleanpunainen, toinen kirkkaanpunainen, niitä
sanotaan myös neilikkaruusuiksi. Kun vanhat varastorakennukset oli purettu
pitkää punaista piharakennusta lukuun ottamatta ja tehty punainen puinen
säleaita ja sen keskelle valkoinen portti, oli isä hakenut jostakin koivut
portin pieleen ja yhden varalle silloisten rakennusten nurkkaukseen. Nyt se
varakoivu on komein ja hallitsee kauniisti pihanäkymää. Piharakennuksen ovelta
tielle isä istutti Tarvasjoen mummolasta tuomansa amellankit (tuomipihlajat) ja
sen multa-alueen reunaan kapean vihreän reunamaan, joka saksilla pidettiin
siistinä ja tasaisena. Amellankit olivat tuotaessa aika matalia pensaita, nyt
ne ovat puun kokoisia yli katon ulottuvia. Johonkin aikaan isä istutti
sireenirivin aidan viereen. Sitä Esko hoitaa ja leikkaa nyt.
Kun kaikki tämä oli tehty, kuulin miten kaksi naista kulki
ohi ja toinen sanoi: Toi Nummila on tehny tost Löökreenist oikke herran paika!
Muistan myös miten Naapalan isäntä (Peltola) ihmetteli kuinka rikas isä mahtoi
olla, kun oli tämän paikan uudistanut. Hän sanoi, ettei sillä elä, jos vähän
kylvää kalkkia happamille juurille. Isää vain nauratti, sillä uutteralla työllä
hän oli kaiken aikaan saanut. Mutta sitä eivät kaikki ymmärtäneet. Kun sitten
lopulta saimme ostaa tämän maankin omaksemme sodan jälkeen, haki isä metsästä
kuusen. Hän sanoi, että tarvitaan itsenäisyyden kuusi, kun tämän paikan omistus
oli hänelle ensimmäinen ihan oma maa. Siihen asti työ oli tarjonnut asunnon:
pankki, tehdas, kunta jne. Lisää kuvia talosta ja puutarhasta on Erik Johan
Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Halikon Löfgrenien talo ennen ja nyt sekä
albumissa Löfgrenien talon asukkaita Halikossa.
Tero Elomaa 
Ilmakuva Halikon kirkolta. Löfgrenien talon päärakennus ja varasto sekä puutarha alhaalla oikealla.
