Ugrilaista kielitiedettä Halikossa (Kirjoittanut kotiseutuneuvos Arvo Saura)
Unkarissa on pidetty suomalais-ugrilaisen kielitieteen kongressi. Siitähän on kerrottu lehdissä, ja radiossa oli asiasta hyvä laaja selostus. Monet vanhemmat halikkolaiset muistavat vielä opettaja Kalle Kiukaisen. Hän oli pieni eloisa mies, joka viimeksi oli Pajulan koulussa opettajana vuodesta 1917 vuoteen 1946. Pajula kuului Halikkoon ja liitettiin Saloon vasta v. 1932. Kalle oli aikoinaan kova hevosmies. Niinpä silloin koulussa oli talli ja siellä parikin juoksijaa vaalittavana. Kalle oli hyvä kertomaan. Kirjoittelin joskus niitä juttuja muistiin, ja siitä kielimiesten kongressista tuli mieleen, miten samojedi vietti yhden kesän Halikossa.
Halikon kirkolla oli kauppiaana vuosisadan alussa G. S. Löfgren. Hän oli värikäs henkilö ja hänestä kerrottiin paljon juttuja. Kiukainen kertoi hänen aikoinaan pyrkineen seminaariin, mutta viallisen jalan takia hän ei sinne päässyt. Siitä alkaen hän haukkui aina opettajia. Mutta Vennu (Sven) Löfgrenin veli oli opettajana Pöytyällä Aurajokivarressa (Mustanojan koululla), vieläpä hänen vaimonsakin oli opettaja. Heillä oli suuri perhe ja eteviä lapsia. Vanhin poika, Toivo Vilho (Vilhelm), oli Linnankosken innoittamana suomentanut nimensä Lehtisaloksi. Hän oli valmistunut ylioppilaaksi ja opiskellut suomalais-ugrilaisia kieliä. Nuorena kielitieteen maisterina hän teki kolme laajaa tutkimusmatkaa samojedien keskuuteen Siperiaan ja Pohjois-Venäjälle ja kerännyt laajan aineiston. Sen pohjalla hän teki sitten tohtoriväitöskirjan ja oli myöhemmin Helsingin yliopistossa ugrilaisten kielten professorina.
Eräänä kesänä (1913) Toivo toi samojediukon tänne Halikkoon jututettavaksi. Tämä ukko oli halikkolaisille oikea ulkomaan elävä, jota katsottiin ihmeenä ja josta paljon puhuttiin. Professori Lehtisalo julkaisi samojedikielten tutkimuksistaan 10 saksankielistä tieteellistä teosta, yhden suomeksikin, Tundralta ja taigasta. Siinä hän itse kertoo Halikon vierailusta näin:
”Päätin kokeilla työskentelyä samojedin kanssa kotimaassa. Sjomzalainen samojediukko, jonka kanssa lähdin Suomeen, oli hyvin lyhyt, tanakka, iholtaan kellertävä ja partainen. Luonteeltaan hän oli hiljainen ja rauhallinen, henkisesti joustava ja melko lahjakas. Me muodostimme humoristisen parin, joka herätti ihmisten huomiota. (Toivo L oli pitkä ja solakka.) Tullessamme Nikolain asemalle Pietariin, hämmentyi ukko suunnattomasta hälinästä ihmisvilinässä, nauliutui paikalleen eikä pitkään aikaan käsittänyt mitään. Ympärillemme kerääntyi paljon ihmisiä, jotka nauroivat meitä. Joku kysyi minulta: Onko tämä teidän isoisänne ensi kertaa Pietarissa?
Kun ajoimme ajurilla Pietarin halki Suomen asemalle, pysähtyi moni kadulla meitä töllistelemään. Kun Turun asemalta tulimme rautatietorille, alkoivat ajurit ääneen nauraa. Setäni (Löfgrenin Vennu), joka oli vuokrannut Halikon kappalaispuustellin maat, antoi meille asunnon puustellin tyhjästä väenrivistä. Samojedi asui tuvassa ja minä sen takana olevassa kamarissa. Syömässä kävimme sedän luona, jossa eräs serkkupoikani (Lauri Louhi) oli erittäin kiinnostunut samojedista; hän työnsi tämän paidan housuihin suomalaisen muodin mukaisesti. Pöydällä oli usein läskikastiketta; samojedi söi hyvällä halulla kastikkeen kokonaan kajoamatta muihin ruokiin. Kun ukko oli erittäin kiltin ja humoristisen näköinen mies, tapahtui usein, että akat pysähtyivät hänen kanssaan juttusille. Tai oikeastaan akat juttelivat, samojedi vain kuunteli. Minä seisoin uteliaana
etäämpänä seuraten. Jos akka kysyi jotain saamatta muuta vastausta kuin ’nje ponimaju’ sylkäisi hän äkäisesti ja tokaisi äkäisenä ’ryssä sinä oletkin’ ja painui tiehensä. Samojedi seurasi kovin kiinnostuneena kotieläinten ruokintaa ja oppi sanomaan ’vasikka’. Hän auttoi myös heinänteossa. Minulle kerrottiin, että hän oli kerran mennyt kirkkoon: tällöin oli kirkossa kirkkoherra (J. G. Rosendahl) keskeyttänyt saarnansa ja kehottanut samojedia poistumaan Herran temppelistä. Kun samojedi näki autojen huristelevan maantiellä, huomautti hän minulle, että viisaus on täällä suurempi kuin samojedimailla. Kun työmme valmistui, vein ukon junalla Pietariin, josta hän omin päin lähti matkustamaan Arkangeliin. Erotessamme kysyin häneltä, oliko hän tyytyväinen oloonsa Suomessa. Ukko vastasi, ettei yhdessä suhteessa kiitä oloaan täällä, nimittäin siinä, että olisi pitänyt saada pullo viinaa päivässä.”Juttuun liittyviä kuvia on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Tundralta ja taigasta.
Tero Elomaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti