Miten Löfgrenistä tuli Nummilan oma kokonaan

Aino Nummila 23.9.1998

Miten Löfgrenistä tuli Nummilan oma kokonaan

Kun isäni syksyllä 1933 huutokaupasta oli ostanut Löfgrenin perikunnalta kaikki rakennukset, oli maa edelleen seurakunnan ja kirkon, ja me maksoimme kappalaiselle vuokraa. Rakennuksia oli paljon – ihan umpipiha – ja ne olivat aika huonossa kunnossa. Esim. päärakennuksen katto vuoti pahasti. Ei uskallettu kuitenkaan ruveta korjaamaan vieraalla tontilla olevia rakennuksia, vaan isä yritti ostaa maan ensin omakseen. Siitä tulikin monivuotinen pulma. Meille sanottiin, että pitää hankkia yhtä suuri ala ja vaihtaa se seurakunnan kanssa, ettei papin saatava pienene. Meitä ympäröi kuitenkin vain seurakunnan maita, eikä asia edennyt. Sitten isä sai jostain tietää, että puistotien ja Turuntien kulmassa oli pieni pala Joensuun kartanon maata. Jos muistan oikein, sen koko oli 13 aaria.

Se alue, jossa me asuimme, oli Kirkkotien puolelta ns. kirkon maata, jonka olisi saanut rahalla ostaa, mutta Salon puoleinen kiila oli sitä papin palkkaa, jota ei voitu myydä. Joensuun tontti oli vähän liian pieni vaihtoon, mutta isä sai sen ostetuksi konsuli Eric von Knorringilta, tosin kalliilla hinnalla, mutta se kulma oli nyt meidän. Muistelen, että viljelimme siinä sokerijuurikasta ainakin kerran. Aikaa oli kulunut, vaihtoa ei vielä voitu tehdä, ja sitten; sanon kuin Sven Dufvan runossa: sota syttyikin. Sota oli kauhea asia, mutta siinä oli yksi hyvä puoli: seurakunta luopui maapalkasta ja maksoi papille rahassa. Vaihtoa ei tarvittukaan, vaan isä rupesi ostamaan tätä tonttia suoraan seurakunnalta. Ns. kirkon maa myytiin suoraan rahalla, mutta seurakunnan maan isä joutui maksamaan kolme kertaa, koska KIRKKOHALLITUS ei olisi myynyt sitä, paitsi jos se sai yhä suuremman summan. Isä katkeroitui ja pahoitti mielensä, mutta sisuuntuneena hän hankki rahat yhä uudestaan, ja lopulta tontti oli meidän. Isä haki metsästä kuusen ja istutti sen meille Itsenäisyyden kuuseksi. Se on nyt suuri puu meidän ja Vahalan rajalla. Frans Nummilalla oli ensimmäinen ihan oma koti.

Kulmatontti oli nyt siis meidän. Pankki oli meillä vuokralla, ja isäni alkoi vanheta. Hän valmistui myymään tontin pankille ja niin hän tekikin. Mutta sitten alkoi syntyä omituisia huhuja: Salo ostaa kaiken maan Turuntien eteläpuolelta. Halikon kunta oli varautunut Joensuun tien viereiseen kulmatonttiin uudeksi kunnantaloksi. Mutta ei se tietysti Salon puolelle halunnut. Olikohan koko juttu petosta, mutta kunta sai ostetuksi meidän pankille myymämme kulmatontin ja järjesti pankin tien eteläpuolelle. Siihen nousikin pian kaksikerroksinen punatiilitalo ja kunta rakennutti myös kaksikerroksisen vaalean talon Joensuun tien suuntaan ja pitkän monipolvisen asuinrakennuksen suuntaan. Sen ja Turuntien väliin jäi iso viheralue, johon maatalouskerholaiset talkoilla istuttivat pensasaitaa, puita ja marjapensaita. Tämä pitkä rakennus tuli melkein meille asti, tie vain oli välissä. Siinä asui ensin kunnanjohtaja ja muu kunnan vakinainen virkakunta. Sitten vuokrattiin muille.

Kuvia Löfgrenien talosta ja sen asukkaista on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Halikon Löfgrenien talo ennen ja nyt sekä albumissa Löfgrenien talon asukkaita Halikossa.

                                                                                                                            Tero Elomaa

     Löfgrenien talo kauppias Gustaf Sven Löfgrenin (edessä oikealla) aikaan