Kiiru Somerolla

Kiirun tilan vaiheista 1500-luvulta nykypäivään                                  Tero Elomaa

Kiirun päärakennus n. 1930-luvulla

Kiinnostuin Kiirun tilasta, kun valmistelin Salossa 24.-25.8.2002 pidettyä Halikon Löfgrenien Sukuseuran sukukokousta. Sisällytin käynnin Somerolla lauantaipäivän ohjelmaan Perttelin, Kuusjoen ja Muurlan tutustumiskohteiden ohella. Kävin hyvissä ajoin ennen retkipäivää juttelemassa Kiirun pitkäaikaisen omistajan Joel Vilkin pojan Juhani Vilkin (1929-2011) kanssa, joka asui suuren päärakennuksen toisessa päässä brasilialaisine vaimoineen ja lapsineen. Hän kertoi isänsä ihmetelleen sitä, että Helena Löfgren antoi ison kantatilan August ja Anna Fredrikssonille käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi.

Kesällä 2004 sain Someron kaupungilta kutsun 9.7.2004 Kiirun puistossa pidettävän ITE-taiteen kesänäyttelyn avajaisiin. Siitä kutsusta en voinut kieltäytyä. Avauspuheen piti silloinen pääministeri Matti Vanhanen. Puistoon oli sijoitettu kymmeniä kansantaiteilijoiden tekemiä veistoksia, joista osa oli tuotu Kaustisen pysyvästä näyttelystä. Päärakennuksessa ja viinavarastona Gustaf Adolf Löfgrenin aikana toimineessa kivimakasiinissa oli tauluja ja pienempiä veistoksia. Kivimakasiinin alakerrassa oli kolme huonetta. Ulko-ovi oli keskimmäisen huoneen kohdalla. Siitä johtivat sitten ovet kummassakin päässä oleviin sivuhuoneisiin ja portaat yläkertaan. Juttelin myös silloin Juhani Vilkin kanssa, joka edelleen asui Kiirun toisessa päädyssä. Hän esitteli taloa jo 24.8. 2002 retkellä mukana olleille sukukokouksen osanottajille.

Tiedän hyvin, että talosta käytetään nimitystä Kiiruu. En kuitenkaan usko, että Löfgrenit, joiden äidinkieli oli ruotsi, olisivat käyttäneet näin pitkää muotoa. Olen itse kotoisin Perttelistä ja kävin nuorena Somerolla tanssimassa. Kuulin silloin usein puhuttavan Kiirun talosta enkä koskaan Kiiruusta. Käytän siis omassa jutussani lyhyttä muotoa Kiiru. Sen saa vapaasti lukea Kiiruuksi.

Kiiru on Someron Joensuun kylän alkuperäisiä kantatiloja. Muita olivat Hätä ja Hoppu. 1500-luvulla tilan isäntänä oli Tuomas Sipinpoika. Raskaiden verovaatimusten ja läänitysten peruuttamisen myötä Kiiru päätyi vuosisadoiksi Ruotsi-Suomen kruunun alaisuuteen. Kruununtilojen lunastaminen sallittiin talonpojille vuonna 1723 annetulla asetuksella ja 1800-luvulla kruununtilat alkoivat Somerollakin vähentyä. Kiirun tilalla alkoi nimismiesten ja kauppiaiden aika.

Axel Fredrik Dittmar määrättiin tammikuussa 1832 Someron nimismieheksi. Ensi töikseen hän hankki omistukseensa puolet Kiirun tilasta. Hänen leskensä myi paikan miehensä seuraajalle Carl August Grönlundille, joka hankki loputkin tilan maista itselleen. Grönlundin jälkeen tila oli pitkään muualla asuvien omistuksessa kunnes turkulainen kauppias Gustaf Adolf Löfgren osti sen.

Kiirun tilalla oli viinapolttimo vuosina 1869-1887. Omistajia olivat Gustaf Adolf Löfgren ja rouva Helena Sabina Löfgren (Someron historia s. 183). Viinapolttimon aikana Joensuuntien varteen rakennettiin nykyisin Museoviraston suojelema kivimakasiini viinavarastoksi sekä tilan nykyinen päärakennus, joka valmistui vuonna 1880. Someron ensimmäinen höyrysaha perustettiin Kiirun tilalle 1889, omistajana Kyrön Höyrysahayhtiö. Sahalla toimi parhaimmillaan 70 työntekijää, mutta kulkuyhteydet ja vesireittien pituudet eivät riittäneet suurimittaisen sahateollisuuden pyörittämiseen. 1800-luvun lopulla Kiirun talossa toimi jonkin aikaa Someron Säästöpankin ensimmäinen konttori ja 1900-luvun alussa tiloissa oli myös osuuskauppa- ja majatalotoimintaa.

Gustaf Adolf Löfgren oli taidemaalari Erik Johan Löfgrenin veli. Erik oli maalannut Someron uutta kirkkoa varten suurikokoisen alttaritaulun nimeltä Kirkastus. Erik kuoli 10.12.1884 ja Gustaf lahjoitti taulun seurakunnan käyttöön vuonna 1888.

Gustaf Adolf Löfgren kuoli 29.12.1897 ja hänet haudattiin Someron hautausmaalle. Hänen viereensä varattiin tilaa myös muille perheenjäsenille eli perustettiin Someron Löfgrenien perhehauta erotettuna kivireunuksin. Kaikki muut perheenjäsenet on kuitenkin haudattu Turun Löfgrenien perhehautaan ja heidän nimensä on merkitty Gustafin ja Erikin sisaren Johanna Wilhelminan hautakiveen. Someron Löfgrenien perhehaudalle on myöhemmin siirretty opettaja Gustava Järvisen ja kirkkoherran emännöitsijän Agata Sainion hautakivi, mutta heitä ei liene haudattu siihen. 1990-luvulla hautakiveä ei siinä ollut, vaikka Gustava oli kuollut 1921 ja Agata 1965.

Jäätyään leskeksi vuonna 1897 Helena Löfgren jatkoi tilan pitoa kunnes myi Kiirun tilan Pusulasta kotoisin olleille Anna ja August Fredrikssonille 27.5.1907 tehdyllä kauppakirjalla 48 000 markalla. Lisäksi kauppaan kuului mm ehto, että "Ahola niminen maapalsta jää myyjälle, samoin nimismies Ståhlhammarille myyty maapalsta Joensuun sahan alueella ei kuulu kauppaan" sekä "Myyjän hevonen Freija on ostajan ruokittava 1.6.1908 asti; ostajat saavat käyttää hevosta huokeassa ajossa, ja myyjä saa myös itse ajaa sillä mielensä mukaan". (Tammelan tuomiokunnan pöytäkirjat, Kansallisarkisto) Kauppahinta 48 000 markkaa vastaa n. 185 812 euroa nykyrahassa. Maatila, jossa oli peltoa n. 90 ha ja metsää n. 45 ha, 16-huoneinen uusi päärakennus, kivinavetta, talli, sikala ja kivinen varastorakennus Someron tulevan keskustan alueella meni melkein ilmaiseksi eli helsinkiläisen yksiön hinnalla.

Myytyään Kiirun talon Helena Löfgren muutti Turkuun miehensä sisaren Johanna Wilhelmina Löfgrenin luo. Tyttäret Siri, Ebba ja Weina seurasivat mukana. Poika Johan Gustaf oli muuttanut maanviljelijäksi Kiikalaan jo vuonna 1896. Hän kuoli vuonna 1919, ja hänet haudattiin 1917 kuolleen Johanna Wilhelminan viereen Löfgrenien sukuhautaan Turun hautausmaalla. Nuorin lapsista Naema kuoli yksivuotiaana 1872. Hänet on haudattu Somerolle kuten isänsäkin. Helena Sabina Löfgren os. Blomqvist kuoli vuonna 1924, Ebba Olivia Löfgren vuonna 1935, Weina Rosina Löfgren vuonna 1941 ja Siri Julia Löfgren vuonna 1942. He kaikki lepäävät Löfgrenien sukuhaudassa Turussa. Kun perillisiä ei ilmoittautunut, siirtyi Johan Gabriel Löfgrenin kauppiassuvun koko omaisuus, talo Brahenkatu 4:ssä, asunto Brahenkatu 6:ssa, kolme asuintaloa Koulukadulla ja kaikki irtaimisto mm. suuri kokoelma Erik Johan Löfgrenin ja muiden tunnettujen taiteilijoiden maalaamia tauluja Turun kaupungille vuonna 1943.

Kiirun emäntä, Anna Fredriksson ja Someron Ihamäen kylän Ruostelan emäntä Olga Maria Lindgren olivat sisaruksia os. Pettersson ja kotoisin Pusulan Kärkölän kylän Syrjälän talosta. Isäntä August Fredriksson oli kotoisin Pusulan Hyrkkölän kylän Röysti-nimisestä talosta.

”Vasta kun majatalonpito-oikeudet v 1915 uudelleen tarjottiin, otti Joensuun kievarin hoitaakseen August Fredriksson Kiiruun talossa. Joensuun kievarissa oli paljon matkustajia, toisinaan kymmenenkin ihmistä päivää kohti. Vakinaisia kyytejä piti päivittäin suorittaa kaksi ja ylimääräisiä kolme, mutta talossa olikin 9 hevosta. Eniten oli kyytejä Ollilan ja Pitkäjärven majataloihin. Vielä 1922 puollettiin Joensuun majataloa Fredrikssonille ja Pitkäjärven kievaria Vilhelmssonille. Kievarilaitos hävisi Somerolta 1926. Joensuun viimeinen kievari oli kauppias Svenssonilla Yli-Akustin talossa". (Someron historia, s. 346).

Henkikirjat vuodelta 1910 ja 1920 kertovat Kiirun talon asukkaista seuraavaa:

V. 1910 henkikirjat: Somero Joensuu Kiiruu: Omistaja Fredrik (August) Fredriksson s. 1870, vaimo Anna s. 1879. Lisäksi talon kirjoilla: hammaslääkäri tohtori Oskari Johansson, kauppias Isidor Nikitin Afanasieff, kätilö Olka Korhonen, joutolainen Frans Andsten, itsellinen Edla Sohlman, torppari Juho Kallio.
V. 1920 henkikirjat: Omistaja Fredrik Fredriksson, vaimo Anna. Lisäksi: nimismies Juho Oskari Lahonen s. 1889, torppari Juho Oskari Fonsell Kallio, kunnanlääkäri tohtori Sundvall s. 1883, Aholan palstatila, Kaislarannan palstatila ym.

Kirja ”Suomen maatilat” II osa vuodelta 1931 kertoo Kiirun tilasta seuraavaa:

KIIRUU 1931. Somero Joensuu. 1 km kirkolta, 25 km Jokioisten asemalta ja 85 km Turusta sekä 35 km Forssan kauppalasta. Kuulunut aikaisemmin viinatehtailija Löfgrenille, joka tilalla valmisti ja möi viinaa siihen saakka kunnes oikeudet peruutettiin. Omistajat v:sta 1926 Antti ja Lempi (os. Pettersson) Mustonen. Erotettu 4 palstatilaa, yhteensä 39 ha. Pinta-ala 92,33 ha, josta puutarhaa 0,5, peltoa 37,45, luonnonniittyä 0,5, viljelyskelpoista maata 7,45, metsämaata 44,87 ja joutomaata 1,56 ha. Pellot tasaisia savi- ja multamaita. Talouskeskus viljelysten ympäröimänä maantien varrella. Peltikattoinen 16 huonetta sisältävä päärakennus puusta vuodelta 1880. Karjasuojassa on 23 lehmän kivinavetta, tiilistä rakennettu 7 hevosen talli ja sikala saman katon alla. Kivestä tehty 2-kerroksinen vilja-aitta viinatehtaan ajoilta. Vesijohto...

Tämän mukaan siis Antti ja Lempi Mustonen ostivat tilan vuonna 1926 Fredrikssoneilta.

Toukokuussa 1929 Joel Adiel Vilkki (1899-1976) nimitettiin Someron Yhteiskoulun matemaattisten aineitten opettajaksi ja koulun rehtoriksi. Joel Suoma-vaimoineen (1902-1996) hankki monessa osassa olleen Kiirun tilan omistukseensa vuonna 1932. Vilkit olivat uutteria puutarhanhoitajia ja heidän aikanaan talon ympärille kasvatettiin kuusiaitaa, istutettiin omenapuita ja viljeltiin marjoja, juureksia ja vihanneksia. Vilkki piti 1940- ja 1950-luvuilla Kiirun talossa myös lukion tunteja yhteiskoulun tilojen ahtauden vuoksi. Hän tuli kuuluisaksi siitä, että hän määräsi esperanton pakolliseksi aineeksi koulussaan. Muiden muassa M. A. Numminen on ollut hänen oppilaanaan ja hänkin puoltaa esperanton käyttöä yleiskielenä.

Vuosien myötä tilan maat jakaantuivat. Osa menetettiin sodan jälkeiseen asutukseen, osa pakkolunastettiin sotainvalideille. Jäljelle jääneet pellot metsitettiin. Rehtori Vilkki lahjoitti kunnalle tontin urheilukenttää varten ja myi nimelliseen hintaan tontin kunnallistetulle yhteiskoululle sekä rakennettavalle uimahallille.

Someron kaupunki osti tilan Vilkin perillisiltä vuonna 1997. Lukion, kirjaston, urheilukentän, uimahallin ja kauniin puiston ympäröimä Kiirun talo on kokenut pitkän historiansa aikana monia paikkakuntaan ja sen ihmisiin sidoksissa olevia tarinoita. Tila ja sen komea päärakennus toimivat tällä hetkellä paitsi Someron Kulttuuri ry:n toimitilana myös kaikkien kaupunkilaisten ajanviettopaikkana. Osa tämän jutun tekstistä perustuu Someron Kulttuuri ry:n aikaan saamaan Kiirun talon esitteeseen. Lisää kuvia on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Gustaf Adolf Löfgren ja Kiiru Somerolla ja albumissa Erik Johan Löfgrenin lähiomaiset ja Turku.

Kiirun päärakennus

Ihmisiä Kiirun päärakennuksen edessä

Kiirun päärakennus takaapäin

Kiirun päärakennus nykyään

Näkymä Kiirun pihalta (Taustalla Someron kirjasto)

Joel Vilkin muistolaatta Kiirun seinässä

Kiirun kuisti eli tuloaula

Näkymä sisältä 1

Näkymä sisältä 2

Kiirun punainen sali

Kiirun sininen sali

Kiirun pääsali

Kiirun kivimakasiini 1

Kiirun kivimakasiini 2

Kiirun kivimakasiini 3

Gustaf Adolf Löfgrenin hautakivi Someron hautausmaalla
1990-luvulla

Gustaf Adolf Löfgrenin hautakivi Someron hautausmaalla Löfgrenien sukuhaudalla 1990-luvulla

Gustaf Adolf Löfgrenin hautakivi kesällä 2017

Gustaf Adolf Löfgrenin hautakiven viereen on ilmestynyt Gustava Järvisen ja Agata Sainion hautakivi, mutta tuskin heitä tähän on haudattu, kun Gustava kuoli 1921 ja Agata 1965 eikä heidän hautakiveään tässä ollut 1990-luvulla

Gustava Järvisen ja Agata Sainion hautakivi Löfgrenien sukuhaudalla

Keskirivissä oikealla opettaja Gustava Järvinen ja ylärivissä vasemmalla kirkkoherran emännöitsijä Agata Sainio

Johanna Wilhelmina Löfgrenin hautakivi Turun hautausmaalla Löfgrenien sukuhaudalla. Siihen on merkitty Johannan lisäksi  myös hänen veljensä, Someron Kiirun kartanon isännän Gustaf Adolf Löfgrenin vaimo  ja lapset. 

Someron kirkon alttaritaulu Kirkastus (Erik Johan Löfgrenin maalaus, jonka hänen veljensä Gustaf Adolf Löfgren lahjoitti uuteen kirkkoon vuonna 1888. Erik oli kuollut 10.12.1884)

Kirkastus Det. 1

Kirkastus Det. 2

Kiirun isäntä Gustaf Adolf Löfgren 1

Gustaf Adolf Löfgren 2

Helena Sabina Löfgren (Erik Johan Löfgrenin maalaus)

Helena Sabina Löfgren os. Blomqvist

Taidemaalari Erik Johan Löfgren, Kiirun isännän Gustaf Adolf Löfgrenin veli, joka teki alttaritaulun nimeltä Kirkastus Someron kirkkoon

Someron Kulttuuriyhdistyksen esite 1

Someron Kulttuuriyhdistyksen esite 2

                                                           

           


         

Miten Löfgrenistä tuli Nummilan oma kokonaan

Aino Nummila 23.9.1998

Miten Löfgrenistä tuli Nummilan oma kokonaan

Kun isäni syksyllä 1933 huutokaupasta oli ostanut Löfgrenin perikunnalta kaikki rakennukset, oli maa edelleen seurakunnan ja kirkon, ja me maksoimme kappalaiselle vuokraa. Rakennuksia oli paljon – ihan umpipiha – ja ne olivat aika huonossa kunnossa. Esim. päärakennuksen katto vuoti pahasti. Ei uskallettu kuitenkaan ruveta korjaamaan vieraalla tontilla olevia rakennuksia, vaan isä yritti ostaa maan ensin omakseen. Siitä tulikin monivuotinen pulma. Meille sanottiin, että pitää hankkia yhtä suuri ala ja vaihtaa se seurakunnan kanssa, ettei papin saatava pienene. Meitä ympäröi kuitenkin vain seurakunnan maita, eikä asia edennyt. Sitten isä sai jostain tietää, että puistotien ja Turuntien kulmassa oli pieni pala Joensuun kartanon maata. Jos muistan oikein, sen koko oli 13 aaria.

Se alue, jossa me asuimme, oli Kirkkotien puolelta ns. kirkon maata, jonka olisi saanut rahalla ostaa, mutta Salon puoleinen kiila oli sitä papin palkkaa, jota ei voitu myydä. Joensuun tontti oli vähän liian pieni vaihtoon, mutta isä sai sen ostetuksi konsuli Eric von Knorringilta, tosin kalliilla hinnalla, mutta se kulma oli nyt meidän. Muistelen, että viljelimme siinä sokerijuurikasta ainakin kerran. Aikaa oli kulunut, vaihtoa ei vielä voitu tehdä, ja sitten; sanon kuin Sven Dufvan runossa: sota syttyikin. Sota oli kauhea asia, mutta siinä oli yksi hyvä puoli: seurakunta luopui maapalkasta ja maksoi papille rahassa. Vaihtoa ei tarvittukaan, vaan isä rupesi ostamaan tätä tonttia suoraan seurakunnalta. Ns. kirkon maa myytiin suoraan rahalla, mutta seurakunnan maan isä joutui maksamaan kolme kertaa, koska KIRKKOHALLITUS ei olisi myynyt sitä, paitsi jos se sai yhä suuremman summan. Isä katkeroitui ja pahoitti mielensä, mutta sisuuntuneena hän hankki rahat yhä uudestaan, ja lopulta tontti oli meidän. Isä haki metsästä kuusen ja istutti sen meille Itsenäisyyden kuuseksi. Se on nyt suuri puu meidän ja Vahalan rajalla. Frans Nummilalla oli ensimmäinen ihan oma koti.

Kulmatontti oli nyt siis meidän. Pankki oli meillä vuokralla, ja isäni alkoi vanheta. Hän valmistui myymään tontin pankille ja niin hän tekikin. Mutta sitten alkoi syntyä omituisia huhuja: Salo ostaa kaiken maan Turuntien eteläpuolelta. Halikon kunta oli varautunut Joensuun tien viereiseen kulmatonttiin uudeksi kunnantaloksi. Mutta ei se tietysti Salon puolelle halunnut. Olikohan koko juttu petosta, mutta kunta sai ostetuksi meidän pankille myymämme kulmatontin ja järjesti pankin tien eteläpuolelle. Siihen nousikin pian kaksikerroksinen punatiilitalo ja kunta rakennutti myös kaksikerroksisen vaalean talon Joensuun tien suuntaan ja pitkän monipolvisen asuinrakennuksen suuntaan. Sen ja Turuntien väliin jäi iso viheralue, johon maatalouskerholaiset talkoilla istuttivat pensasaitaa, puita ja marjapensaita. Tämä pitkä rakennus tuli melkein meille asti, tie vain oli välissä. Siinä asui ensin kunnanjohtaja ja muu kunnan vakinainen virkakunta. Sitten vuokrattiin muille.

Kuvia Löfgrenien talosta ja sen asukkaista on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Halikon Löfgrenien talo ennen ja nyt sekä albumissa Löfgrenien talon asukkaita Halikossa.

                                                                                                                            Tero Elomaa

     Löfgrenien talo kauppias Gustaf Sven Löfgrenin (edessä oikealla) aikaan 

                       

Mitä muistan Löfgrenin talosta ja rakennuksista vuonna 1933?

                                                                                                             Aino Nummila 18.5.1998

Mitä muistan Löfgrenin talosta ja rakennuksista vuonna 1933?

Sven (Vennu) Löfgrenillä oli kauppa ja nahkurinliike, ajoittain hän oli myös pappiloiden vuokraaja. Koska meillä on isohko lentokuva, koetan muistella ja merkitä numeroilla kohdan kohdalle. Kun tultiin alhaalta päin Turuntieltä, avautui vasemmalla kaupan piha. Sen oikeassa reunassa oli hevospuomi. Aluksi se oli mahtava hirsi, jota hevoset olivat kalunneet kuopille, myöhemmin se oli paksu metalliputki. Koko tontin ympäröi piikkilanka-aita. Kun mentiin kauppaan, oli noustava kiviportaat. Ylinnä oli iso laakea kivi. Sitten oli pariovet ja niiden yläpuolella peltinen kaareva katos. Kiviportaitten reunassa oli rautakaiteet. Kun kauppias Löfgren lasitti ikkunoita asiakkailleen, pudotettiin tähteeksi jääneet lasinpalat puutarhanpuoleisen kaiteen yli. Siitä portaitten alareunasta käännyttiin puutarhan puolelle, ja aivan pian kivijalassa oli ovi, josta mentiin alustan öljykellariin.

Sähkö ei ollut vielä yleinen ja kaikki pienissä mökeissä, esim. Rikalassa tai kirkkokallion juurella asuvat, ostivat lamppuöljyn kaupasta. Astia oli yleensä kuin makuulla oleva peltikannu, jonka yläosassa oli aukko öljyn mennä ja kahva, josta astiaa kannettiin. Muistelen, että niihin sopi kaksi litraa öljyä.

Löfgrenin talo oli tehty suurien kivien varaan. Alusta oli korkea, eikä siellä jäätynyt mikään. Pihan puoleisessa päässä alustaa oli muurattu kookas perunakellari kaksinkertaisine ovineen, ja puurappuset johtivat sieltä keittiön eteiseen. On oletettavaa, että rakennukseen oli tehty huone kerrallaan. Kun meidän aikanamme jotain korjattiin, oli esim. nykyisessä kulmahuoneessa, kirjastossani, hirren päällä rappaus. Osaan seinästä oli käytetty pakkilaatikon lautoja. Alustassa on vielä leveä lauta, jossa on sana KAUPPA, mutta korjausmiehet löivät sen nauloilla kiinni tehdessään keskuslämmitysjuttuja. Olin hyvin pahoillani. En tiedä mitä kaikkea alun perin oli alustassa. Me löysimme sievän hevosen tiu’un ja perunalaarista kauniin hopeisen kynttilänjalan.

Itse kaupassa oli tiski ovesta katsoen vasemmalla ja perällä sillä poikittainen jatko. Katossa riippui saappaita ja nahkaa. Koko kaupassa oli voimakas nahan ja öljyn haju. Kaupasta meni ovi kauppiaan kamariin. Siellä oli pieni kassakaappi, joka nyt on maaherra Heikki Koskella, ja sänky sekä kaunis antiikkinen kirjoituspöytä, jonka isä osti minulle. Se on nyt salissamme. Seinässä oli puhelin, joka nyt on sisäeteisessä. Puhelinnumero oli 45. Se tuli Salon keskuksesta, sillä Halikossa ei vielä silloin ollut puhelinkeskusta. Muistan, että kun tulimme tänne, ei voinut tuulettaa kuin ovesta. Kauppias oli vaatinut, että ikkunat oli kitattava kiinni, eivätkä naiset saaneet joutavia siivoustöitä tehdä.

Kaupasta meni toinen ovi sisäeteiseen, ja siitä pääsi keittiöön pariovien kautta. Sisäeteisestä mentiin vinttiin siitä missä nyt on WC, joka tehtiin myöhään meidän aikanamme samoin kuin pannuhuone ja keskuslämmitys. Kauppiaan kamarista pääsi, jos oikein muistan, vain kauppaan ja eteiseen, jonne oli kapea ovi, se jonka lasit Esko Routasalo maalasi valkoiseksi ja joka pantiin WC:n oveksi. Kauppiaan kamarin vieressä oli tämä kulmahuone, jossa nyt kirjoitan. Täällä oli huonekaluja, jotka kai opettaja Olga Lehtisalo Pöytyältä luullakseni vei. Meillä ei ole Löfgrenin huonekaluja. Mutta tässä huoneessa oli kaakeliuunin vieressä pienen pieni komero – kai laatikkolaudoista tehty - muistan, että siihen mahtui uusi kansallispukuni, Tuuterin puku, ja jotain muuta. Komeroita ei yleensä siihen aikaan tehty. Tässä huoneessa on vielä vanhat ovet, kirveellä tehdyt ja moneen kertaan valkoiseksi maalatut. Löfgrenillä oli maalarina Toijalan mäeltä Idor Mantere, joka käytti puuron paksuista maalia, että kaikki peittyi kerralla. Minun isäni kauhistui sitä.

Tästä huoneesta mentiin Laurin kamariin, joka on nyt meillä pieni ruokasali. Lauri Louhi oli kai Svenin veljenpoika ja teki työtä täällä. Sen huoneen sisustusta en muista, mutta siitä EI päässyt keittiöön vaan sisäeteiseen, josta oli pariovet, yläosassa kirkasvärisiä lasiruutuja, ulkoeteiseen. Siitä pääsi vasemmalle keittiöön ja oikealle silloisten vanhusten kamariin, jossa myöhemmin asui Svenin sisar Vilhelmiina eli Mimmi. Sen huoneen ovesta sanoi Helsingin Museon päällikkö Gardberg, että se oli vanhin tässä talossa, jo 1700-luvulta. Siinä on vain puunaulatkin. Tässä huoneessa oli kaksi ikkunaa, mutta pihalle päin oleva ikkuna piti peittää, kun sain sähkösaunan. Ensimmäisessä eteisessä oli yksi kulma vinoa komeroa – siltä kohdalta mennään nyt saunaan – sen hyllyt olivat rotanreikiä täynnä! Sitten oli se vanha ihana ovi ja seuraavassa kulmassa kellarin luukku, siinä haka ja seinässä paksu taottu rautarengas hakaa varten.

Keittiö oli pieni suurelle perheelle, sama kuin nyt, mutta isäni teetti oven Laurin kamariin eli nykyiseen ruokasaliin. Keittiön nurkassa oli valtaisa päältä täytettävä hella ja myös pieni vesisäiliö, jossa oli kuparinen kansi, sekä pieni paistinuuni. Varsinaista leiväntekoa varten oli piharakennuksessa pakaritupa. Mutta sen vuoro tulee vähän myöhemmin. Pienen keittiön hellan kuuppa oli myös mahtavan suuri, siihen löi helposti päänsä. Vasta nyt Esko on vienyt sen navetan vintiltä kaatopaikalle. Ensimmäisen eteisen ulko-ovet olivat pariovet suoraan maasta, ja niissä oli jonkinlainen linkku lukkona. Ei ollut mitään askelmia eikä portaita. Vettä ei tullut eikä mennyt, jonkinlainen sinkillä päällystetty pesupöytä oli ja sähkölamppu riippui johdon päässä sellaisenaan.

En tiedä milloin tämä talo sai sähkön. Ennen meitä se oli piharakennuksessa.

Päärakennuksen katto oli ensin päreistä, sitten asfaltti + terva + hiekka. Kun talon harja ei ollut keskellä, ei ihme, että katto vähän rakoili ja aika paljon vuoti meidän tullessamme. Vateja ja monenlaisia purkkeja sinne kannoimme, ja isä yritti ostaa maata, että kannattaisi yrittää korjata. Mutta tilanne oli niin hankala, että lopulta hän sai ostaa sekundatiiliä, luultavasti Hajalan Osuuskaupan Arvo Santaojan välityksellä. Katosta tuli aika kaunis mutta painava. Talvella pelkäsin, että kourutiili kokoaa kovin paljon lunta ja katto tuli painavaksi. Sitä luotiin alaskin, lunta nimittäin, mutta tiili oli haurasta ja särkyi helposti. Sen vuoksi aloin tuumia uutta kattoa ja päädyin punaiseksi maalattuun peltiin. Sain seurakunnan töissä olleet miehet mm. Forsmanin tekemään työn, lisäksi he vuorasivat vintin lattian paksulla vuorivillalla. Löfgrenillä oli vain hiukan sammalta ja vintti oli kylmä alaspäin ajatellen. Kun sitten tehtiin vielä luukku portaitten yläpäähän, tuntui lämpö alhaalla selvästi lisääntyvän. Näitä tekoaikoja en muista, mutta Routasalot eivät vielä asuneet täällä kuten nyt.

Löfgrenin puutarhamaata koetan selvittää Turuntieltä katsoen. Maat oli vuokrattu varmaan suoraan pellosta, niin että sarat näkyivät vielä 1933 osittain aivan selvästi. Löysin seurakunnan pöytäkirjoista pykälän, jossa vuonna 1879 oli luvattu jollekin löfgreniläiselle (nahkuri Gustaf Wilhelm Löfgrenille) istuttaa omenapuita huoneuksien ympärille. Kun me tulimme 1933, oli hyvin paljon omenapuita, vanhoja paksurunkoisia, riveissä entisten ojien molemmilla penkoilla. Mutta talvisodan 1939 talvi oli aivan kauhea pakkasineen: omenapuista suurin osa paleltui kuoliaaksi. Muistan miten sähköyhtiön miehet toivat taljat, ja saatiin suuret kuolleet puut nurin.

Kaupan pihaan tultaessa oli Kauppiaan puu ja keskellä puutarhaa oikein monihaarainen, suuri ja makeahedelmäinen omenapuu oli Mimmin puu (Mimmi eli Vilhelmiina Löfgren oli Vennun eli Svenin naimaton sisar). Muiden puiden nimiä en muista tai tiedä. Keskellä puutarhaa oli ainakin kolme suurta kirsikkapuuta, jotka kaikki paleltuivat, ja luumupuitakin oli. Niiden paikkaa en muista. Sodan jälkeen koko nykyinen vehmas puisto oli autio. Siksi isäni viljeli ainakin kerran vehnää ja kerran sokerijuurikasta ja usein perunaa tyhjillä saroilla. Hän alkoi kuitenkin vähitellen ostaa uusia omenapuita, etenkin talvilajeja Åkerö, Antonovka, Wealthy ja Lobo. Niistäkin monina talvina joku kuoli, ja myyrät söivät rungon alaosia. Isä oli taitava ”silloittamaan” ja sai jonkun pelastetuksikin. Kun nyt lähden puutarhaa katsomaan Turuntieltä päin, on ensimmäinen toteamus, että TVH (tielaitos) ja kunta ihan raa’asti ottivat koko alapuolen kaduksi ja tyhjääkin jäi. Ne kaatoivat yhden Melkan ja ainakin yhden Antonovkan ja kiskoivat ylös ainakin 11 (yksitoista) karviaispensasta. Vain kerran muistan, että ne jotain maksoivat, ja luulen, että ne korjasivat myös kerran hajoittamansa aidan. Katkaistuille omenapuille ei voitu mitään, mutta ystävämme Osmo Kelkka istutti karviaispensaat yhteen sarkaan, siihen kai, missä nyt on viemärikaivo betonikansineen. Löfgrenillä oli mansikkamaa siinä laidassa, mikä oli lähinnä Kirkkorinnettä, ja sen maan keskellä oli lipputanko. Se oli kai johonkin Halikon juhlaan pystytetty tilapäistanko, aika pienikin. Kun mansikatkin olivat vanhoja ja jo hoidon puutteessa, otettiin ne ylös ja samoin poistettiin lipputanko. Paikalle isä istutti omenapuita. Uusi betonijalkainen lipputanko tuli aikanaan pihalle.

Turuntieltä katsoen oli Löfgrenillä myös suuri alue – koko sarka – suuria punaisia viinimarjapensaita. Ne olivat vanhoja, ja marjat olivat pieniä. En muista aikaa milloin isä otatti ne ylös. Siten tuli vähäksi aikaa paljon maata viljelykseen. Muuta vanhaa ei sitten ollutkaan. Isä innostui tyhjiksi tulleisiin sarkoihin istuttamaan Preussin vadelmia, joita sitten poimittiin ja myytiin ämpärikaupalla. Suurin vadelmikko oli lähellä kunnan rakennuksia, vain tie oli välissä.

Kun äidin serkku Rauni (Ragnhild) Saarinen oli jäänyt eläkkeelle Nurmeksen Porokylästä apteekkari Caloniuksen puutarhurina, hän osti pienen Vuorela-nimisen paikan Heinäalhosta ja kävi paljon meillä saadakseen taimia ja rahaa työpalkkana. Hän mm. istutti kunnantalon puoleisen aidan viereen pensaita ”näkösuojaksi”. Se on kyllä aivan sekainen: amellanuksia, caragonioita, sireenejä ym. Ne valkeat juhannusruusut, jotka nyt ovat piharakennuksen seinustalla, olivat Löfgrenillä keskellä puutarhaa kirsikoitten yläpuolella, suunnilleen siinä, missä Eskolla on raivio. Isä siirrätti ne heidän sänkykamarinsa ikkunan alle pihalle päin. Hän teki siihen myös kauniin kukkamaan. Mutta sitten kun sain saunan, täytyi ruusut siirtää. Olavi Rask auttoi siirtämisessä punaisen piharakennuksen eteläseinustalle. Siinä ne ovat kukkineet monta vuotta. Äiti iloitsi erikoisesti valkoisista juhannusruusuista siitä syystä, että hänen syntymäpäivänsä oli 24.6. Nyt Esko hoitaa niitä, on leikannut ja saanut ne kukkimaan hyvin.

Isällä oli silmää ja intoa tehdä puutarhasta näyttävä. Hän teetti hiekkakäytävät: alin oli koko tontin pituudelta ”Eteläinen pitkäkatu” lähellä aitaa, sitä kohti pystysuuntaan oli ensin päärakennuksen vierestä alkaen aika leveä ”Valtakatu”, keskellä puutarhaa oli ”Keskuskatu” ja kunnan puoleinen ihana puiden reunustama ”Neitsytpolku”. Suunnilleen keskellä oli poikkikatu ”Valtakadusta” kunnan rajalle ja siitä vähän päärakennukseen päin kapea ”Vattukatu”. Nämä kaikki olivat suoria. Sisko Ranki-Salmi oli taitava keväisin nuoran, lapion ja haravan avulla hoitamaan käytävät. Hiekkaa tuotiin monta autokuormallista ja levitettiin käytäville. Piha syntyi niin, että silloinen apulainen Enni Virtanen-Hyvönen kitki jokaisen ruohon – pääasiassa kai kehräsaunioita - ämpäriin ja kompostiin, ja sitten pihakin hiekoitettiin ja haravoitiin. Joka lauantai käytävärauta puhdisti ja harava siisti kaikki. Sitä työtä olen tehnyt PALJON.

Hyvin pian tänne muutettuamme isä vaelteli mäellä ja löysi pienen tammen taimen ja kaksi saarnipuun alkua. Hän toi ne ihan kädessään ja istutti saarnet piharakennuksen kamarin ikkunan alle ja tammen niitä vastapäätä siihen, missä se nytkin on. Siinä oli ollut iso nahkojen liotusamme, sen isä kaivatti ylös ja myi. Nyt tammi on jo melkein jättiläinen. Se on suunnilleen Esko-isännän (Esko Routasalon, synt. 1935) ikäinen. Saarnia isä yritti leikata pallon muotoiseksi, mutta ne eivät kai pitäneet siitä. Myöhemmin isä istutti ne uudelleen päärakennuksen itäpuolelle, missä ne yhä ovat. Ne ovat suuria, ylettyvät yli katon harjan. Niiden ympärillä oli nurmikko, ja sen keskellä oli jaloruusuistutus, mutta ruusut eivät eläneet kauan. Saarnista Turuntielle päin isä teki käytävän pätkän ja kolmiomaisen kestoruusumaan. Siinä on vieläkin Hansa-ruusuja, Signe Relander ja F. Grootendorst. Näistä kahdesta ”Ruusumatami” Toini Grönqvist sanoo, että ne ovat harvinaisia nykyään ja arvokkaita. Ne ovat ns. tertturuusuja, toinen vaaleanpunainen, toinen kirkkaanpunainen, niitä sanotaan myös neilikkaruusuiksi. Kun vanhat varastorakennukset oli purettu pitkää punaista piharakennusta lukuun ottamatta ja tehty punainen puinen säleaita ja sen keskelle valkoinen portti, oli isä hakenut jostakin koivut portin pieleen ja yhden varalle silloisten rakennusten nurkkaukseen. Nyt se varakoivu on komein ja hallitsee kauniisti pihanäkymää. Piharakennuksen ovelta tielle isä istutti Tarvasjoen mummolasta tuomansa amellankit (tuomipihlajat) ja sen multa-alueen reunaan kapean vihreän reunamaan, joka saksilla pidettiin siistinä ja tasaisena. Amellankit olivat tuotaessa aika matalia pensaita, nyt ne ovat puun kokoisia yli katon ulottuvia. Johonkin aikaan isä istutti sireenirivin aidan viereen. Sitä Esko hoitaa ja leikkaa nyt.

Kun kaikki tämä oli tehty, kuulin miten kaksi naista kulki ohi ja toinen sanoi: Toi Nummila on tehny tost Löökreenist oikke herran paika! Muistan myös miten Naapalan isäntä (Peltola) ihmetteli kuinka rikas isä mahtoi olla, kun oli tämän paikan uudistanut. Hän sanoi, ettei sillä elä, jos vähän kylvää kalkkia happamille juurille. Isää vain nauratti, sillä uutteralla työllä hän oli kaiken aikaan saanut. Mutta sitä eivät kaikki ymmärtäneet. Kun sitten lopulta saimme ostaa tämän maankin omaksemme sodan jälkeen, haki isä metsästä kuusen. Hän sanoi, että tarvitaan itsenäisyyden kuusi, kun tämän paikan omistus oli hänelle ensimmäinen ihan oma maa. Siihen asti työ oli tarjonnut asunnon: pankki, tehdas, kunta jne. Lisää kuvia talosta ja puutarhasta on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Halikon Löfgrenien talo ennen ja nyt sekä albumissa Löfgrenien talon asukkaita Halikossa.

                                                                                                               Tero Elomaa 

Ilmakuva Halikon kirkolta. Löfgrenien talon päärakennus ja varasto sekä puutarha alhaalla oikealla. 

Vierailulla Löfgrenien talossa Halikossa

Kun olimme viime syyskuussa kotimatkalla sieniretkeltä Halikossa, niin sanoin Irmelille, että käydään katsomassa Löfgrenien taloa, josta Lehtisalon, Louhen ja Vartion sukuhaarat ovat saaneet alkunsa. Parkkeerasin auton Halikon museon eteen, ja katselimme taloa kadulta päin. Otin myös muutaman kuvan talosta eri suunnilta. Talossa asuva nainen tuli luoksemme ja sanoi nimekseen Sirpa Routasalo. Mekin esittäydyimme ja kerroimme, miksi otamme kuvia talosta. Sirpa osoittautui erittäin fiksuksi ja ystävälliseksi ihmiseksi, ja hän kutsui meidät käymään myöhemmin sovittavana ajankohtana. Helmikuun alussa vierailu sitten toteutui.

Sirpa ja hänen koiransa Venla ottivat meidät lämpimästi vastaan. Joimme ensin teetä ja söimme pullaa, piirakkaa vaniljakastikkeen kera sekä pikkuleipiä ruokasalissa, joka kauppias Gustaf Sven Löfgrenin aikana oli ollut Laurin huone. Kauppiaan apulaisena toiminut Svenin veljen Gustaf Henrik Louhen (1878-1943) poika Lauri Louhi (1901-1995) oli nukkunut siinä huoneessa noin 20 vuotta. Sirpa kertoi elävästi talon asukkaista, joista ensimmäisiä olivat nahkuri ja maakauppias Gustaf Wilhelm Löfgren (1828-1913)  ja hänen vaimonsa Vilhelmiina os. Ali-Simola (1841-1920). Lapsia oli seitsemän. Näistä Gustaf Sven (Venne tai Vennu) (1867-1933) jäi kauppiaaksi kotitaloonsa. Myös Johanna Wilhelmiina (Mimmi) Lehtisalo (1881-1956) jäi taloon asumaan. Vanhimmasta pojasta Gustaf Vilhelm Löfgrenistä (1861-1941) tuli Pöytyän Mustanojan koulun opettaja. Olga Lehtisalosta (1871-1951 tuli Pöytyän Auvaisten koulun opettaja ja Helga Lehtisalosta (1875-1953) kauppa-apulainen Parkanoon. Gustaf Henrik Louhi toimi nahkurina Turussa. Mainittakoon vielä, että nahkuri Löfgren oli taidemaalari Erik Johan Löfgrenin (1825-1884) serkku. Hän oli myös Susanna Albertina Blomgrenin os. Löfgren (1825-1919) ja Gustava Wilhelmina Turdinin os. Löfgren (1832-ei tied.) serkku. Ulrika Karolina Parviainen os. Löfgren (1825- 1899) oli nahkuri Löfgrenin sisko. Taiteilijan veli Gustaf Adolf Löfgren (1827-1897) oli serkkunsa luona Halikossa kauppiaan opissa ennen kuin siirtyi Turusta Somerolle 1869 ostettuaan sieltä Kiirun kartanon.

Sven Löfgrenin kuolema vuonna 1933 aiheutti muutoksia monen elämään. Johanna Wilhelmiina Löfgren eli Mimmi muutti Halikon kunnalliskotiin Hajalaan ja Lauri Louhi joutui etsimään uutta työtä samoin kuin muutkin kauppa-apulaiset. Lauri oli mennyt vuonna 1928 naimisiin Svenin karjanhoitajana toimineen Anna Sundvallin kanssa ja saanut hänen kanssaan pojan Jorma Henrikin vuonna 1929. Talo myytiin huutokaupalla, ja sen osti edullisesti Frans Nummila (1883-1962). Nummila oli aikaisemmin, toimiessaan kunnan kirjurina, asunut kadun toisella puolella olevassa kunnantalossa, jota nykyään sanotaan hänen mukaansa Fransin taloksi.  Nummilan pariskunnalla oli vuonna 1916 syntynyt tytär Aino, josta tuli huomattava kotiseutuihminen ja vaikuttaja. Aino Nummila opetti minulle suomenkieltä Salon yhteislyseon lukiossa. Opetus oli niin hyvää, että kirjoitin suomestakin laudaturin. Kun presidentin vaalin ehdokkailta kysyttiin kuka opettajista oli parhaiten jäänyt mieleen, vastasi Sauli Niinistö että Aino Nummila. Tämä oli myös nahkurin nuorimman lapsen Maria Josefinan (Fiina tai Maiju) (1884-1958) pojan Sakari Matteus Vartion ja Saara Helena os. Seppälän 1949 syntyneen tyttären Terhi Aino Helenan myöhemmin Mäki kummitäti. Sakari Vartio oli vieraillut usein Venne-setänsä luona ja tehnyt töitä yhdessä Lauri Louhen kanssa.

Aino Nummilan laajasta elämäntyöstä muistetaan erityisesti hänen kannustava toimintansa lahjakkaiden nuorten avustamiseksi ja tukemiseksi opintielle. Yksi näistä oli 1935 syntynyt Esko Olavi Routasalo, joka kirjoitti ylioppilaaksi 1962. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1966 ja 1969 hän suoritti pastoraalitutkinnon. Hän toimi Perniön kirkkoherrana 1976-1995. Hän oli naimisissa Pieksämäellä syntyneen Sirpan os.Utriainen kanssa.

Kun Frans Nummila vuonna 1962 kuoli, jäi Aino asumaan kotitaloonsa yhdessä äitinsä kanssa. Aino nukkui kadun puoleisessa nurkkahuoneessa, jota hän kutsui kirjastoksi. Äiti nukkui Laurin huoneessa siten, että he näkivät toisensa huoneiden välissä olevan oven kautta. Kun äiti sitten kuoli, Aino Nummila myi talon Esko ja Sirpa Routasalolle syytinkiä vastaan. Esko oli erikoisen kätevä käsistään. Hän kunnosti taloa ja teki huonekaluja, mm. lipaston, sohvapöytiä, nojatuoleja ja kaappikellon. Sirpan isä puolestaan oli veistänyt mm. talossa olevan toteemipaalua muistuttavan kukkapylvään ja ns. Vennen kirjoituspöydällä olevan patsaan. Sirpa Routasalo toimi monta raskasta vuotta Aino Nummilan omaishoitajana tämän kuolemaan vuonna 2004 saakka. Esko ja Sirpa Routasalo saivat Perniössä asuessaan kolme lasta. Vanhin poika asuu perheineen Saksassa, toinen poika perheineen Espoossa ja tytär perheineen Salossa. Sirpa Routasalo asuu talossa yksinään miehensä kuolemasta vuonna 2005 asti.

Kun olimme nauttineet isot kupilliset hyvää teetä ja maukkaita herkkuja, siirryimme kirjastoon, jossa Sirpa antoi minulle lainaksi Fiina Löfgrenin kauniilla käsialalla kirjoittaman sinikantisen     ruokareseptivihon ja kaupan inventaarioluettelon vuodelta 1914. Olen skannannut ne ja laittanut Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuille. Lisäksi sain Fiina Löfgrenin katekismuksen, kopion kotiseutuneuvos Arvo Sauran kirjoittamasta lehtijutusta Ugrilaista kielitiedettä Halikossa, Vennen saamia postikortteja ja Aino Nummilan käsin kirjoittamat tarinat Mitä muistan Löfgrenin talosta ja rakennuksista vuodelta 1933 sekä Miten Löfgrenistä tuli Nummilan oma kokonaan. Talo sijaitsi nimittäin seurakunnan vuokratontilla ja vuokra kuului kappalaisen palkkaetuihin. Sekavasta tilanteesta johtuen Frans Nummila joutui Aino Nummilan mukaan maksamaan tontin kolmeen kertaan, ennen kuin sai siihen virallisen kaupan vahvistuksen. Nykyään tämä Halikon kirkonkylän vanhin talo on suojeltu vuonna 1985 julkaistun Varsinais-Suomen asemakaavan perusteella.

Kiersimme sitten talon eri huoneissa. Kirjaston ja entisen kaupan myymälän välissä oli Vennen huone. Myymälän paikalla oli vuosina 1942-1956 Salon Säästöpankin Halikon konttori ja pankin johtajana oli Frans Nummila. Nyt se oli olohuoneena, ja entinen myymälän ja pankin konttorin ovi oli poistettu, samoin ovelle johtaneet kiviportaat. Olohuoneen nurkassa oli kaunis Vennen entinen kirjoituspöytä. Se oli kuulemma talon ainoa Löfgrenien aikainen huonekalu, sillä Aino Nummilan arvelun mukaan Olga Lehtisalo oli vienyt kaluston talosta veljensä kuoleman jälkeen. Siirryttäessä olohuoneesta Vennen huoneen kautta ulko-ovelle päin tulimme aulaan, josta johti ovi Sirpan makuuhuoneeseen. Sinne mentiin ohi WC:n ja pannuhuoneen, joihin oli otettu tilaa entisestä myymälästä. Seuraavana puutarhan puolella oli Mimmin huone, jonka ovi oli asiantuntijan mukaan 1700-luvulta. Mimmin huoneessa oli ennen ikkuna talon pihan puoleisella sivulla, mutta se oli laitettu tukkoon, kun huoneen viereen rakennettiin saunaosasto. Vastapäätä Mimmin huonetta oli keittiö, johon oli tehty toinen oviaukko ruokasalista.

Kierros oli päättynyt, joten kiitimme Sirpaa talon esittelystä. Totesimme kotimatkalla Irmelin kanssa, että on mukavaa tuntea Sirpan kaltainen ihminen. Entinen Löfgrenien ja Nummilan talo oli hänen ansiostaan muuttunut mielissämme Routasalon taloksi. Kuvia talosta ja sen asukkaista on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Halikon Löfgrenien talo ennen ja nyt sekä albumissa Löfgrenien talon asukkaita Halikossa. 
                                                                                                                          Tero Elomaa

    Löfgrenien talo nykyasussaan

Halikon Löfgrenien Sukuseuran puheenjohtajan tiedote

Minut valittiin Halikon Löfgrenien Sukuseura ry:n puheenjohtajaksi sukukokouksessa Piikkiön Tuorlassa 27.8.2011, kun seuran perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja Pertti Lehtonen luopui puheenjohtajuudesta. Kokous nimitti kunniajäseniksi Pertin ohella myös pitkäaikaisen sihteerin Virpi Elomaan ja varapuheenjohtajan Eero S. Vartion. Tämä kolmikko on hallituksen jäsenten ja varajäsenten myötävaikutuksella tehnyt valtavan työn sukuseuran ja sen jäsenten hyväksi. Mainittakoon erikoisesti seuran tiedotuslehden Lehdykän aikaansaaminen ja sukukirjan ”Rakuuna Johan Erkinpoika Löfgrenin jälkeläiset” valmistelu ja julkaiseminen vuonna 1999. Eero S. Vartion toimittaman kirjan toimituskuntaan kuuluivat myös Pertti Lehtonen, Virpi Elomaa, Asta Vuori ja Anne Ekman-Klemelä. Ilman Pertti Lehtosen vuosikymmeniä kestänyttä sukututkimusta ei sukuseuran syntyminen ja toiminta olisi ollut mahdollista. Sydämelliset kiitokset kaikille sukuseuran piirissä tähän asti toimineille arvokkaasta kulttuurityöstä!

Tuorlan sukukokouksessa seuran varapuheenjohtajaksi valittiin Asta Vuori ja hallituksen varsinaisiksi jäseniksi Kirsi Isoaho, Marja Tuhti ja Ville Elomaa, joka toimii myös nuorison edustajana. Varajäseniksi valittiin Teuvo Pietilä, Ewy Numminen ja Hellevi Tyynilä. Onneksi hallituksessa jo aikaisemmin toimineet Asta, Kirsi, Marja, Teuvo ja Ewy jatkavat, kun heillä on vankkaa kokemusta hallitustyöskentelystä. Oli myös mukavaa saada Ville hallitukseen, kun hänellä on vahvaa osaamista mm. tietotekniikasta ja ns. sosiaalisen median käytöstä. Hellevi puolestaan tuo tuoretta näkemystä ryhmään.

Järjestäytymiskokouksessaan 10.9.2011 sieniretken yhteydessä Halikossa hallitus valitsi sihteeriksi Irmeli Elomaan ja totesi tyytyväisenä, että kunniapuheenjohtaja Pertti Lehtonen on luvannut toistaiseksi hoitaa rahastonhoitajan ja kirjanpitäjän tehtävät, pitää yllä osoitetiedostoa ja oikolukea sukuseuran tiedotuslehteen Lehdykkään tulevat jutut.

Mihin sukuseuraa tarvitaan?

Sukuseuran sääntöjen 2 §:n pykälän mukaan ”Yhdistyksen tarkoituksena on toimia Johan Erkinpoika ja Maria Löfgrenin jälkeläisten yhdyssiteenä sekä ylläpitää ja edistää suvun jäsenten sukuhistoriallista yhteenkuuluvuutta kokouksin, sukujuhlin, kilpailuin, julkaisuin ja rahastoin sekä muilla vastaavanlaisilla soveliailla tavoilla”.

Ennen sukuseuran piiriin tulemista ja Pertin sukututkimuksiin ja sukukaavioihin perehtymistä tunsin äidin puoleista sukuani vain serkkuihini asti. Minulla oli siis sama tilanne kuin vieläkin on isän suvun puolella, josta ei ole tehty sukututkimusta. Sukukirjan ja Lehdykän sekä sukukokousten kautta tietämykseni on huomattavasti laajentunut. Nyt tiedän sukulaisuussuhteeni esim. hakkapeliitta ja valtiopäivämies Yrjö Eskonpoika Värriin, runoilija Eino Leinoon, kuvanveistäjiin Wäinö ja Aarre Aaltoseen, kirjailijoihin Sinikka ja Tiina Nopolaan, taidemaalari Erik Johan Löfgreniin, Gustav Henrik Louheen, Maria Josefina Vartioon, Susanna Albertina Blomgreniin, Gustava Wilhelmina Turdiniin jne. Haluaisin kuitenkin tuntea henkilökohtaisesti vielä enemmän sukulaisiani. Sukuseuran puitteissa tutustuminen on mahdollista. Ajattelen, että jos sukuseura olisi ollut olemassa jo vuonna 1907, ei Helena Sabina Löfgren olisi varmaankaan antanut Kiirun kartanoa Somerolla käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi Anna ja August Fredrikssonille. Ehkä ei myöskään Johan Gabriel Löfgrenin sukuhaaran suuri kiinteistöomaisuus ja irtaimisto olisi siirtynyt Turun kaupungille vuonna 1943, kun sukulaisia ei kuulutuksista huolimatta ilmaantunut.

Miten sukuseuran asioista tiedotetaan ja suvun piiriin kuuluviin pidetään yhteyttä?

Tiedotuskanavista mainittakoon kahdesti vuodessa ilmestyvä Lehdykkä, johon toivotaan kirjoituksia ja kuvia kaikilta suvun piiriin kuuluvilta. Erikoisesti toivotaan artikkeleita ja yhteydenottoja Vartion ja Louhen sukuhaaroihin kuuluvilta, joilla ei ole edustusta uudessa hallituksessa. Tietenkin myös jutut Blomgrenin ja Lehtisalon sukuhaaroihin kuuluvilta ovat tervetulleita. Sukuseuran kotisivuja osoitteessa www.kolumbus.fi/halikonlofgrenit ylläpitää Marko Poikela. Hänen sähköpostiosoitteensa on mttp78(at)hotmail.com. Asta Vuori on perustanut Facebookiin ryhmän Halikon Löfgrenien Sukuseura ry, jota on ollut tarkoitus käyttää nopeana tiedotuskanavana, mutta siihen on liittynyt vain 18 henkilöä. Ryhmää uhkaa arkistointi, kun siihen olisi pitänyt liittyä vähintään 25 jäsentä, mutta tarvittavaa määrää ei ole vetoomuksista huolimatta löytynyt. Olen itse tehnyt Facebookiin sivut Erik Johan Löfgrenille ja laittanut sinne kuva-albumeita, joissa on tietoa taiteilijasta sekä kaikkien löytämieni Erikin maalaamien hienojen taulujen kuvat. Television uutisissa näkyy usein taulu Das Zopfmädchen tai La Rêverie, kun näytetään jotain tiedotustilaisuutta valtioneuvoston juhlahuoneistosta. Tällekin kulttuurihistoriallisesti arvokkaalle sivustolle on ilmaantunut vain 27 tykkääjää, vaikka näistä sivuista voi tykätä kuka tahansa taiteesta kiinnostunut. Jos joku ei halua laittaa omia tietojaan Facebookiin, voi rekisteröityä siihen itse keksimillään tiedoilla. Minullakin on eräs tuttava, joka käyttää Facebookia nimellä Kaapriel Kankkunen. Antonella Stortin kirjoitus Erik Johan Löfgrenistä löytyy osoitteesta erikjohanlofgren.blogspot.com. Se saatetaan julkaista jossain vaiheessa myös Lehdykässä jatkokertomuksena. Nopeaa ajankohtaista tiedottamista varten olisi hyvä saada sukuseuran käyttöön mahdollisimman monen suvun piiriin kuuluvan sähköpostiosoite.

Tietoja minusta itsestäni ja hiukan muistakin

Yhteystietoni ovat: Tero Elomaa, Saukonkatu 6 C 13, 20760 Piispanristi, puhelin 0400 532 637, sähköposti terosgm(at)gmail.com, kotisivu http://personal.inet.fi/koti/tero_elomaa. Minulla on sivut mm. Facebookissa  ja MySpacessa sekä juttuja osoitteessa teroelomaa.blogspot.com. YouTubeen lataamani videot löytyvät kirjoittamalla YouTuben hakukenttään terosyt. Odotan yhteydenottoja suvun piiriin kuuluvista asioista ja tapahtumista sekä juttuja Lehdykkään. Mainittakoon, että Pertti Lehtonen huolehtii edelleen osoitteiden ja henkilötietojen ym. muutoksista. Hänen käyttämänsä sähköpostiosoite on ppl.lehtonen(at)saunalahti.fi ja puhelinnumeronsa 0400 442 077.

Sukuseuran sihteerin Irmeli Elomaan sähköpostiosoite on irmelinown(at)gmail.com ja puhelin 050 318 0550.

Koska en voi olla puheenjohtajana useampaa kolmivuotiskautta, toivon hartaasti, että jo seuraavassa sukukokouksessa vuonna 2014 valitaan uusi, toivottavasti pitkäaikainen puheenjohtaja kunniakkaalle sukuseurallemme.
                                                                                                              Tero Elomaa

Ugrilaista kielitiedettä Halikossa (Kotiseutuneuvos Arvo Saura)

Ugrilaista kielitiedettä Halikossa (Kirjoittanut kotiseutuneuvos Arvo Saura)

Unkarissa on pidetty suomalais-ugrilaisen kielitieteen kongressi. Siitähän on kerrottu lehdissä, ja radiossa oli asiasta hyvä laaja selostus. Monet vanhemmat halikkolaiset muistavat vielä opettaja Kalle Kiukaisen. Hän oli pieni eloisa mies, joka viimeksi oli Pajulan koulussa opettajana vuodesta 1917 vuoteen 1946. Pajula kuului Halikkoon ja liitettiin Saloon vasta v. 1932. Kalle oli aikoinaan kova hevosmies. Niinpä silloin koulussa oli talli ja siellä parikin juoksijaa vaalittavana. Kalle oli hyvä kertomaan. Kirjoittelin joskus niitä juttuja muistiin, ja siitä kielimiesten kongressista tuli mieleen, miten samojedi vietti yhden kesän Halikossa.

Halikon kirkolla oli kauppiaana vuosisadan alussa G. S. Löfgren. Hän oli värikäs henkilö ja hänestä kerrottiin paljon juttuja. Kiukainen kertoi hänen aikoinaan pyrkineen seminaariin, mutta viallisen jalan takia hän ei sinne päässyt. Siitä alkaen hän haukkui aina opettajia. Mutta Vennu (Sven) Löfgrenin veli oli opettajana Pöytyällä Aurajokivarressa (Mustanojan koululla), vieläpä hänen vaimonsakin oli opettaja. Heillä oli suuri perhe ja eteviä lapsia. Vanhin poika, Toivo Vilho (Vilhelm), oli Linnankosken innoittamana suomentanut nimensä Lehtisaloksi. Hän oli valmistunut ylioppilaaksi ja opiskellut suomalais-ugrilaisia kieliä. Nuorena kielitieteen maisterina hän teki kolme laajaa tutkimusmatkaa samojedien keskuuteen Siperiaan ja Pohjois-Venäjälle ja kerännyt laajan aineiston. Sen pohjalla hän teki sitten tohtoriväitöskirjan ja oli myöhemmin Helsingin yliopistossa ugrilaisten kielten professorina.

Eräänä kesänä (1913) Toivo toi samojediukon tänne Halikkoon jututettavaksi. Tämä ukko oli halikkolaisille oikea ulkomaan elävä, jota katsottiin ihmeenä ja josta paljon puhuttiin. Professori Lehtisalo julkaisi samojedikielten tutkimuksistaan 10 saksankielistä tieteellistä teosta, yhden suomeksikin, Tundralta ja taigasta. Siinä hän itse kertoo Halikon vierailusta näin:

”Päätin kokeilla työskentelyä samojedin kanssa kotimaassa. Sjomzalainen samojediukko, jonka kanssa lähdin Suomeen, oli hyvin lyhyt, tanakka, iholtaan kellertävä ja partainen. Luonteeltaan hän oli hiljainen ja rauhallinen, henkisesti joustava ja melko lahjakas. Me muodostimme humoristisen parin, joka herätti ihmisten huomiota. (Toivo L oli pitkä ja solakka.) Tullessamme Nikolain asemalle Pietariin, hämmentyi ukko suunnattomasta hälinästä ihmisvilinässä, nauliutui paikalleen eikä pitkään aikaan käsittänyt mitään. Ympärillemme kerääntyi paljon ihmisiä, jotka nauroivat meitä. Joku kysyi minulta: Onko tämä teidän isoisänne ensi kertaa Pietarissa?

Kun ajoimme ajurilla Pietarin halki Suomen asemalle, pysähtyi moni kadulla meitä töllistelemään. Kun Turun asemalta tulimme rautatietorille, alkoivat ajurit ääneen nauraa. Setäni (Löfgrenin Vennu), joka oli vuokrannut Halikon kappalaispuustellin maat, antoi meille asunnon puustellin tyhjästä väenrivistä. Samojedi asui tuvassa ja minä sen takana olevassa kamarissa. Syömässä kävimme sedän luona, jossa eräs serkkupoikani (Lauri Louhi) oli erittäin kiinnostunut samojedista; hän työnsi tämän paidan housuihin suomalaisen muodin mukaisesti. Pöydällä oli usein läskikastiketta; samojedi söi hyvällä halulla kastikkeen kokonaan kajoamatta muihin ruokiin. Kun ukko oli erittäin kiltin ja humoristisen näköinen mies, tapahtui usein, että akat pysähtyivät hänen kanssaan juttusille. Tai oikeastaan akat juttelivat, samojedi vain kuunteli. Minä seisoin uteliaana

etäämpänä seuraten. Jos akka kysyi jotain saamatta muuta vastausta kuin ’nje ponimaju’ sylkäisi hän äkäisesti ja tokaisi äkäisenä ’ryssä sinä oletkin’ ja painui tiehensä. Samojedi seurasi kovin  kiinnostuneena kotieläinten ruokintaa ja oppi sanomaan ’vasikka’. Hän auttoi myös heinänteossa. Minulle kerrottiin, että hän oli kerran mennyt kirkkoon: tällöin oli kirkossa kirkkoherra (J. G. Rosendahl) keskeyttänyt saarnansa ja kehottanut samojedia poistumaan Herran temppelistä. Kun samojedi näki autojen huristelevan maantiellä, huomautti hän minulle, että viisaus on täällä suurempi kuin samojedimailla. Kun työmme valmistui, vein ukon junalla Pietariin, josta hän omin päin lähti matkustamaan Arkangeliin. Erotessamme kysyin häneltä, oliko hän tyytyväinen oloonsa Suomessa. Ukko vastasi, ettei yhdessä suhteessa kiitä oloaan täällä, nimittäin siinä, että olisi pitänyt saada pullo viinaa päivässä.”
Juttuun liittyviä kuvia on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Tundralta ja taigasta.


                                                                                                                Tero Elomaa 

  

Erik Johan Löfgren

Antonella Storti

ERIK JOHAN LÖFGREN - TURKULAINEN HISTORIA- JA MUOTOKUVAMAALARI

Erik Johanin lapsuus ja nuoruus

Toukokuun 15. päivänä vuonna 1825 syntyi Katarina (os. Wahlsten) ja Johan Gabriel Löfgrenille poika Erik Johan. Erik Johan oli perheen toiseksi vanhin lapsi. Kaksi vuotta häntä aiemmin oli syntynyt sisar, Johanna Wilhelmina. Erikin jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, Gustaf Adolf ja Carl Wilhelm.

Yhdeksänvuotiaana Erik Johan aloitti koulunkäynnin Turun Bellin-Lancasterin koulussa. Ilmeisesti tavallinen koulunkäynti ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa häntä, ja niinpä koulutiedot aina kirjoittamista ja lukemista myöten jäivät varsin heikoiksi.

Noihin aikoihin Turun Sunnuntaikoulussa toimi piirustuksen opettajana norjalaissyntyinen T J Legler. Hän oli taidemaalari ja arvostettu opettaja. Erik Johan oli yksi hänen oppilaistaan ja Leglerin ohjauksessa hänestä kehittyi varsin taitava piirtäjä. Erik Johanille ehdotettiin taideopintojen aloittamista Tukholmassa. Erityisesti asialla olivat suurina taiteen ystävinä tunnetut N H Pinello ja C O Boijes, jotka saivat Erik Johanin isän vakuuttuneeksi siitä, että poika kannatti lähettää Tukholmaan opiskelemaan taidetta.

Erik Johan Löfgren Omakuva

Tukholmassa

Lähtiessään Tukholmaan v. 1842 Löfgren oli 17-vuotias. Hänet oli hyväksytty Tukholman taideakatemian alkeisluokan oppilaaksi prof. Blom-Carlssonin ja Boijesin suosituksesta. Tukholman taideakatemian opetus noudatteli opettajiensa P Kraft nuoremman ja F Westinin suosimaa romanttisen uusklassismin linjaa. Löfgren omistautui taideopintoihinsa suurella innolla ja v. 1843 hän sai ensimmäisen kannustuspalkintonsa taideakatemian alkeisluokalta. Palkinnon innoittamana Erik Johan jatkoi uurastustaan ja vuoteen 1846 mennessä hän oli saanut jo toisen palkinnon. Syksyllä 1846 R W Ekman kehotti Suomen Taideyhdistystä antamaan rahallista tukea lahjakkaalle Löfgrenille. Taideyhdistys myönsikin 100 ruplan avustuksen. Vuoden 1848 alussa Taideyhdistys sai Löfgreniltä lahjaksi tämän omakuvan, joka lienee ollut kiitos hänen saamastaan taloudellisesta tuesta. Samana vuonna Löfgren siirtyi Taideakatemian antiikkiluokalle ja maalasi syksyllä Pyhä Cecilia-aiheisen maalauksen. Se ostettiin Suomen Taideyhdistyksen kokoelmiin. Työ oli jo saman vuoden joulukuussa esillä Turussa. Löfgren oli Tukholmassa joutunut melkoiseen rahapulaan, joka näyttää olleen krooninen koko hänen taiteilijauransa ajan. Hän joutui pyytämään Taideyhdistykseltä lisää rahaa. Yhdistyksen johto lähettikin myönnetyt 50 ruplaa Fredrik Cygnaeuksen mukana Tukholmaan. Cygnaeus ehdotti Löfgrenille maalauksen aiheeksi Döbelniä Juuttaan taistelutantereella. Aihe liittyi v. 1808-09 sotaan, jossa Döbeln johti suomalaiset voittoon Pohjanmaalla Juuttaan kentällä.

Vaikka Löfgren sai luonnoksen valmiiksi toukokuussa 1850, ja vielä vuotta myöhemmin päivätyssä kirjeessä Cygnaeukselle vakuutteli tekevänsä jatkuvasti luonnoksia tuosta mielenkiintoisesta aiheesta, hän ei saanut teosta koskaan valmiiksi.

Keväällä 1851 Erik Johan päätti yhdeksän vuotta kestäneet taideopintonsa Tukholman Taideakatemiassa. Rahapulan vuoksi hän toimi vanhojen taulujen korjaajana Tukholman linnassa, vaikka hän ei erityisemmin työstä pitänytkään.

Tukholmassa Löfgreniltä valmistui vielä kaksi teosta. Pietari Brahen muotokuva oli kopio Tukholman Ritarihuoneella olevasta maalauksesta. Toinen työ, Psyyke, oli ensi kertaa esillä Suomessa kesäkuussa 1851 Åbo Läseföreningenin tiloissa. Näyttely oli järjestetty varojen keräämiseksi Löfgrenin jatko-opintoja varten ulkomailla. Cygnaeuksen neuvojen mukaan Löfgren valitsi opiskelupaikakseen Düsseldorfin, ja loppukesällä 1853 hän suuntasi matkansa näyttelystä saatujen varojen turvin Tukholmasta Düsseldorfiin.

Stockholm 1868

Stockholm 1903

Düsseldorfissa

Löfgren matkusti Düsseldorfiin Berliinin ja Dresdenin kautta. Näissä kaupungeissa hän pääsi tutustumaan runsaaseen ja värikkääseen Keski-Euroopan taide-elämään, joka teki häneen suuren vaikutuksen. Düsseldorf oli viime vuosisadan puolivälissä taideopintojen keskus, jonne saapui opiskelijoita mm. Amerikasta ja Skandinaviasta. Düsseldorfin koulun romanttis-naturalistinen historiamaalaus herätti aikanaan laajalti kiinnostusta ja juuri historiamaalauksessa koulu saavutti eniten suosiota. Opettajikseen Löfgren sai Theodor Hildenbrandtin ja Otto Mengelbergin. Düsseldorfin kaudella Löfgren sai valmiiksi viisi maalausta. Opettajien kehotuksesta hän maalasi Kristus Getsemanessa aiheisen maalauksen (1854) sekä Haagaria ja Ismaelia esittävän historiamaalauksen (1858). "Tyttö helmineen" ja "Tyttö kukkia kädessä" valmistuivat v. 1857, ja ne olivat esillä  Suomen Taideyhdistyksen näyttelyssä seuraavana vuonna. Löfgren maalasi myös Fredrik Cygnaeuksen muotokuvan.

Löfgren palasi kotimaahan elokuussa 1858 oleskeltuaan kaikkiaan 16 vuotta ulkomailla. Fredrik Cygnaeus olikin jo kirjeissään toivonut Löfgrenin paluuta. Aluksi hän asui Turussa omaistensa luona, ja siirtyi sitten jonkin ajan kuluttua Helsinkiin muotokuvamaalariksi. Löfgren teki useita muotokuvia Helsingissä ollessaan, ja ne muodostavatkin suurimman osan hänen taiteellisesta tuotannostaan. Löfgren saavutti paljon mainetta hyvänä muotokuvamaalarina, mutta hän ei kuitenkaan viihtynyt Suomessa kuin neljä vuotta ennenkuin sai tilaisuuden lähteä Pariisiin.

Düsseldorf 1850

Düsseldorfin Taideakatemia

Pariisissa

Helsingissä ollessaan Löfgren sai asessori Hallonbladilta kahden taulun tilauksen. Toinen tilatuista tauluista oli aiheeltaan Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär ja toinen kenraali Sandels. Löfgren päätti lähteä Pariisiin maalaamaan tauluja. Hän saapui kaupunkiin marraskuussa 1862 ja asettui asumaan maisemamaalari Laviellen luo Montmartrelle. Tavoitteena oli, että "Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär" valmistuisi maaliskuuhun 1864 mennessä, jotta se voitaisiin asettaa näytteille Pariisin kevätsalonkiin. Työ valmistuikin suunnitelmien mukaan, mutta sensijaan toinen teos, "Kenraali Sandels", jäi luonnokseksi.

Pariisin kevätsalongissa Löfgreniltä oli esillä "Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär" sekä eksoottisaiheinen "Italiatar tamburiineineen". Kotimainen lehdistö oli ihastuksissaan suomalaisen taiteen esiinmarssista Pariisissa. Löfgrenin arvioitiin yleisesti kuuluvan eturivin suomalaisiin taiteilijoihin. Häntä kiitettiin lyyrisestä ja hienostuneesta kuvauksesta. Aivan yhtä suotuisasti ei suhtautunut kuitenkaan tukholmalaislehdistö Löfgrenin päätyöhön "Erik XIV ja Kaarina Maununtytär", joka oli esillä Tukholmassa v. 1866. Tämä suututti Löfgrenin suomalaisia tukijoita, jotka näkivät paljon vaivaa Löfgrenin puolesta puhumisessa. Tukholmalaislehdistön nurjasta vastaanotosta huolimatta Ruotsin kuningas myönsi E J Löfgrenille Litteris et Artibus-mitalin. Seuraavan vuoden Suomen Taideyhdistyksen vuosikokouksessa Fredrik Cygnaeus piti puolustuspuheen suomalaisen taiteen ja Löfgrenin pääteoksen puolesta.

Paris 1850

Paris Acadêmie Golarossi 1900

Paris Le Petit Point 1850

Kotimaassa

Palattuaan Pariisista v. 1865 Löfgren asettui asumaan Helsinkiin. Hän omistautui lähes täysin muotokuvamaalaukselle. Seuraavan kolmentoista vuoden aikana hän maalasi yli kolmekymmentä muotokuvaa. Löfgren oli hyvin arvostettu muotokuvamaalari ja maalattavat henkilöt olivat yleensä merkittävissä asemissa olevia kenraaleja, professoreita, kauppiaita, valtiopäivämiehiä tai näiden perheenjäseniä. Löfgren maalasi muotokuvat mm. Fredrik Cygnaeuksesta , Magnus von Wrightistä ja Zachris Topeliuksesta. Kreivi Alexander Armfeltin muotokuvaa maalatessaan Löfgren joutui matkustamaan Armfeltin silloiseen toimipaikkaan Pietariin.

Helsingin yliopisto piirustussali

Münchenissä

Vuonna 1878 Someron seurakunta tilasi Löfgreniltä alttaritaulun, jonka aiheena oli Kristuksen kirkastus. Hän aloitti työn jo Suomessa ja jatkoi sen maalaamista Münchenissä seuraavana vuonna. Löfgren työskenteli ahkerasti ja pääsi Mhnchenissä tutustumaan näyttämötaiteeseen, jota hän olisi myös halunnut opiskella. Löfgren aloitti Münchenissä viimeisen teoksensa, nimeltään "Das Zopfmädchen", maalaamisen. Taulusta käytetään myös nimityksiä "Nainen viime vuosisadan (1700-luvun) puvussa" ja "Nainen ruusu kädessä".

München 1850

München 1858

München Theatiner Kirche

Viimeiset vuodet taiteilijana

Helsingfors Dagbladetissa oli 15.7.1881 kirjoitus, jossa kerrottiin Löfgrenin olevan vakavasti sairas. Palattuaan kotimaahan Löfgrenin terveys heikkeni nopeasti. Hän kuitenkin viimeisteli "Nainen viime vuosisadan puvussa"-teoksen, mutta Someron alttaritaulu jäi kesken. Marraskuisella kävelyretkellään Löfgren sai pahan halvauskohtauksen, jota seurasi melko pian silmäsairauden mukanaan tuoma osittainen näön menetys. E J Löfgren kuoli joulukuun 10 päivänä 1884 Turussa. Hänet haudattiin 16.12. Skanssin hautausmaalle suuren ystäväjoukon saattaessa häntä viimeiselle matkalle.

Erik Johan Löfgren

Erik Johan Löfgren taiteilijana

Erik Johan Löfgrenin varhaisnuoruuden taiteellisia saavutuksia ei ole toistaiseksi löydetty, lukuunottamatta hänen 12-vuotiaana maalaamaansa keisari Aleksanteri I:n muotokuvaa, mutta hänen piirustuksenopettajansa T J Legler antoi nuorukaiselle varsin hyvän pohjan, joka mahdollisti taideopintojen jatkamisen Tukholmassa. Löfgrenin varhaisista kopioista ja itsenäisistäkin töistä syntyi vankka pohja historiamaalaukselle ja muotokuville.

Löfgrenin ensimmäisissä teoksissa ovat antiikin mytologian aiheet keskeisiä. Taiteilijan varhaisimmassa maalauksessa "Mytologinen sommitelma" (1843) on kuvattu nainen ja mies tekemässä kaksoisitsemurhaa. Tapahtumapaikkana ovat romanttisen synkeät, vuorten ympäröimät antiikkiset rauniot. Maalaus pohjautuu luultavimmin babylonialaiseen Pyramuksen ja Tisbeen tarinaan.

Tukholman vuosinaan Löfgren kehittyi taitavaksi muotokuvamaalariksi. "Muotokuva nuoresta miehestä" (1846) on vielä jäykkä ja epäsuhtainen, mutta vuotta myöhemmin valmistuneessa omakuvassa on jo huomattavaa sulavuutta niin kuvatilan sommittelussa kuin maalaustekniikassakin.

Amor ja Psyyke-teema oli hyvin suosittu 1700- ja 1800-lukujen maalaus- ja veistotaiteessa. Monet taiteilijat käsittelivät tätä hellenistisen perinteen luomaa aihetta. Psyyke ymmärrettiin ihmissielun henkilöitymänä, joka kuvattiin taiteessa perhossiipisenä tyttönä yhdessä Amorin kanssa. Alaston tai puolialaston Psyyke kuvasi usein rakkautta, kauneutta ja puhtautta. Kun professori Ilmoni tilasi 1850-luvun alussa Löfgreniltä Psyyke-maalauksen, taiteilija valitsi aiheekseen Amorin hylkäämän Psyyken. Selvänä lähtökohtana tälle vuonna 1851 maalatulle Psyyke-teokselle voidaan pitää J J Taillassonin v. 1795 valmistunutta Psyykeä. Löfgren oli yhdessä J E Lindhin kanssa kopioinut Taillassonin maalauksen v. 1846. Löfgrenin vielä opiskellessa Taideakatemiassa v. 1848 valmistui Pyhä Cecilia-maalaus. Marttyyrikuoleman kärsinyt Pyhä Cecilia oli suosittu aihe varsinkin 1800-luvun alun vuosikymmeninä. Löfgrenin urkuja soittavan pyhimyksen esikuvana oli mm. F Westinin v. 1834 maalaama Pyhä Cecilia-teos. Löfgrenin teos oli ensi kertaa esillä valmistumisvuonna Tukholman taideyhdistyksen tiloissa.

Fredrik Cygnaeus ryhtyi 1850-luvulla ajamaan aktiivisesti Suomen Taideyhdistyksen historiamaalauspolitiikkaa antamalla mm. Löfgrenille sellaisia aiheita kuin Kaarle XII, Pietari Brahe ja Döbeln Juuttaalla. Düsseldorfissa Löfgren opiskeli historiamaalausta pääaineenaan. Historiallis-uskonnollisessa kuvauksessa Löfgren saavutti uuden vaiheen siirtyessään kuvaamaan raamatullisia aiheita opettajiensa kehoituksesta. Taiteilijalta valmistui v. 1854 Luukkaan evankeliumin mukainen Getsemane-aiheinen maalaus, joka alunperin hankittiin Jaakkiman kirkkoon, mutta joka sodan jälkeen sijoitettiin Kesälahdelle alttaritauluksi.

Düsseldorfin kauden pääteoksena pidetään Haagar ja Ismael-maalausta. Sen Mustion kirkossa oleva ensimmäinen versio valmistui v. 1851. Seitsemän vuotta myöhemmin valmistunut toinen mukaelma kuvaa Haagaria nostamassa janosta ja nälästä uupunutta Ismaelia maasta enkelin osoittaessa heille kaivon sijainnin. Haagar ja Ismael-maalaus oli Löfgrenin siihenastisista töistä suurikokoisin (258 x 193 cm). Fredrik Cygnaeus valittikin teosten suurta kokoa, sillä suuret työt valmistuivat hitaasti ja niitä oli vaikea myydä.

Haagar ja Ismael-maalauksessa on havaittavissa Hildebrandtilta ja Mengelbergiltä omaksuttu lyyris-sentimentaalinen perintö. Haagar ja Ismael-teosta pidettiin aikanaan historiamaalauksena. Vuoden 1858 jälkeen kotimaassa Löfgren omistautui pääasiassa muotokuvamaalaukselle. Valokuvan perusteella maalattu Fredrik Cygnaeuksen muotokuva herätti Suomessa siinä määrin huomiota, että Löfgren sai tilauksia yliopistomiehiltä ja muilta suurmiehiltä. Hän teki muotokuvat mm. Mathias Alexander Castrénista (1859), August Schaumanista (1859), Turun hovioikeuden presidentistä Carl Robert Procopéstä (1860) ja Johan Ludvig Runebergista (1861). Löfgren omistautui innolla ainakin aluksi muotokuvan maalaamiseen, mutta joutuessaan kuvaamaan jotain vaikeampaa, joka ei ensi yrittämällä onnistunut, hänen työtahtinsa hidastui. Näin kävi Runebergin muotokuvan kohdalla, kun taiteilija yritti epätoivoisesti kuvata Runebergin huulilla karehtivaa kevyttä hymyä. Vihdoin valmistunutta maalausta kehuttiin kilvan lehdistössä, mm. Helsingfors Tidningar totesi ykskantaan, että Löfgren oli ensimmäinen, joka oli todella maalannut Runebergin.

Kotimaa innosti Löfgreniä tekemään joukon sukukuvia. Hän maalasi peräkkäin muotokuvat äidistään ja isästään (1860) sekä veljestään Carl Wilhelmistä ja toisen veljensä Gustaf Adolfin vaimosta Helene Sabinasta os. Blomqvist (1862). Näissä sukukuvissa Erik Johan oli muotokuvaajana parhaimmillaan. Varsinkin äitinsä hän maalasi erityisen suurta herkkyyttä ja hellyyttä tuntien. Isänsä taiteilija kuvasi yllättävän ankarasti verrattuna lempeään tapaansa kuvata äitiään. Isän aristokraattinen ilme ja asento ilmaisevat suorasti henkilön yhteiskunnallisen statuksen ja toisaalta myös Erik Johanin tunteman kunnioituksen ankaraa isäänsä kohtaan.

Historiamaalauksiaan Löfgren valmisteli huolellisesti mm. kopioimalla Gripsholmin linnan teoksia ja tutkimalla Versaillesissa olevia historiamaalauksia. Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär-maalauksesta muodostui taiteilijan historiamaalauksen päätepiste, ja sitä pidetään myös  Löfgrenin koko tuotannon yhtenä pääteoksena. Vaikutteita teokseen Löfgren lienee saanut Cygnaeuksen väitöskirjasta, jossa tämä vertaili Eerik XIV:sta kirjoitettuja näytelmiä. Aiheen sommittelussa on nähtävissä selvää samankaltaisuutta Cygnaeuksen käsittelemän J Börjessonin näytelmän loppukohtauksen kanssa.

Historiallis-uskonnollisten teemojen rinnalla Löfgren jatkoi nais- ja lapsikuvausta. Tyttö kukkia kädessä-maalauksessa on kuvattuna pieni tyttönen, jonka ujo katse vangitsee katselijan huomion. Pariisissa Löfgren maalasi eksoottista ilmapiiriä kuvailevat teokset "Italialainen tamburiinin soittajatar" (1864) ja "Italiatar" (1865). Lisäksi hän maalasi rokokooaiheisen "La Rêverien" (1863) ja tyypillistä naiskuvausta edustavan Pariisitar-teoksen (1865).

Pariisin vuosien jälkeen Löfgren omistautui kotimaassa lähes täysin muotokuvamaalaukselle. Erityisen paljon kuvatilauksia tuli porvaristolta. Edelleen Löfgren maalasi mielellään naismuotokuvia (mm. Leontine Weckströmin os. Kraus muotokuvan v. 1874). Löfgrenin myöhäisissä muotokuvissa on kypsyyttä ja eheyttä verrattuna varhaisempiin. Siveltimen jälki on määrätietoisempaa ja tarkempaa.

Münchenin vuosinaan Löfgren vei naiskuvauksen jonkinlaiseen päätepisteeseen, jossa runsaus ja barokkimainen tunnelma olivat keskeisiä elementtejä. Tästä esimerkkinä Nainen viime vuosisadan puvussa-maalaus (1881-84), jota taiteilija viimeisteli viimeisiin elinpäiviinsä asti. Teoksen ruusua pitelevät kädet, puvun pitsit ym. detaljit on maalattu hyvin yksityiskohtaisesti.

Löfgren oli jo Düsseldorfin vuosistaan lähtien ollut kiinnostunut uskonnollisista aiheista. Getsemane-maalauksen (1854) jälkeen Lapväärtin kirkkoon valmistui v. 1860 Ehtoollista kuvaava alttarimaalaus, joka oli maalattu Leonardo da Vincin kuuluisaa teosta mukaillen. Matteuksen evankeliumiin perustui Orimattilan kirkkoa varten v. 1874 maalattu alttaritaulu "Tulkaa minun tyköni". Maalauksen innoittajaksi mainitaan Thorvaldsen. Löfgrenin viimeiseksi alttaritauluksi jäi "Kirkastus", joka oli tilattu Someron kirkkoon. Mitä ilmeisimmin Erik Johanin veli Gustaf Adolf, joka tuolloin asui Somerolla, vaikutti siihen, että Löfgren sai tilauksen. "Kirkastus" on väreiltään mielenkiintoinen, ja mielenkiintoa lisää Löfgrenille melko harvinainen dynaaminen ilmaisu. Ehkäpä teoksen dynaamisuus piilee siinä, ettei taiteilija ehtinyt viimeistellä teosta. Löfgren oli niitä harvoja taiteilijoita 1800-luvun jälkipuoliskolla, jotka eivät innostuneet aikakauden uusista suuntauksista. Osasyynä lienee se, että Löfgren noudatti auliisti Cygnaeuksen toivomuksia maalausten toteuttamisessa. Hän oli taiteilijana aikalaistensa arvostama ja kunnioittama, mutta vähäisen tuotantonsa ja vaatimattoman persoonallisuutensa takia  hän on jäänyt nimekkäämpien aikalaistensa varjoon ja melko tuntemattomaksi tämän päivän taiteen harrastajille. Kuitenkin Löfgrenin hienoja maalauksia löytyy jo Internetistäkin, mm. osoitteesta http://www.fng.fi/cgibin/. Museoviraston kuva-arkistosta on lainattavissa 43 kuvaa käsittävä diasarja Erik Johan Löfgrenin töistä. Hänen koko tuotantonsa käsittää noin 125 teosta.

Antonella Storti

Kuvia Erik Johan Löfgrenin tuotannosta ja elämästä löytyy hänen Facebook-sivuiltaan, joita ylläpitää Tero Elomaa. Sivuilta on luettavissa koko Antonella Stortin ansiokas Löfgreniä käsittelevä Pro Gradu, Turun yliopisto 1992.  

Tero Elomaa (Olen Erik Johan Löfgrenin isän Johan Gabriel Löfgrenin veljen Polycarpus Löfgrenin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa ja Halikon Löfgrenien Sukuseura ry:n puheenjohtaja)

Erik Johan Löfgrenin ja hänen vanhempiensa hautakivet

Erikin sisaren Johanna Wilhelminan ja veljen Carl Wilhelmin hautakivet. Johannan kivessä on myös toisen veljen Gustaf Adolfin perheenjäsenten nimet.