Puheenjohtajan palsta

Halikon Löfgrenien Sukuseura ry:n Puheenjohtajan palsta

28.5.2012 

Yhtä ja toista on taas tapahtunut edellisen Lehdykän ilmestymisen jälkeen. Monet sukuseuran piiriin kuuluvat nuoret ovat ahertaneet opintojensa parissa, muu väki työpaikoillaan, armeijassa tai eri harrastuksissaan. Kesän korvalla olemme saaneet tietoa uusista ylioppilaista, ammattiin valmistumisista ja työpaikkojen löytymisistä. Toivottavasti kaikki menestyvät elämässään, eikä kukaan syrjäydy. Koetetaan pitää toisistamme huolta. Sukuseura voi parhaimmillaan olla väline, jonka puitteissa jokainen voi saada äänensä kuuluville ja ajatuksensa toisten tietoon.

Sukukokouksessa sovittu seuran sääntöjen muutos on ilmoitettu yhdistysrekisteriin, kunniakirjat on luovutettu ja oma domain halikonlofgrenit.fi hankittu. Ville Elomaa tekee uusia kotisivuja osoitteeseen www.halikonlofgrenit.fi. Lämpimät kiitokset Marko Poikelalle, joka monta vuotta piti yllä vanhoja kotisivuja! Postilaatikot info@halikonlofgrenit.fi, lehdykka@halikonlofgrenit.fi ja webmaster@halikonlofgrenit.fi on otettu käyttöön. Muotoa puheenjohtaja@halikonlofgrenit.fi olevat postiosoitteet on avattu myös varapuheenjohtajalle ja sihteerille.

Sukuseuran hallitus on päättänyt, että seuraava sukukokous pidetään Kustavin Lomavalkamassa lauantaina 23.8.2014. Matka on monelle hiukan pitkä, mutta merelliset maisemat ovat näkemisen arvoiset ja hintataso edullinen, joten Kustaviin kannattaa tulla. Siellä on kaikki palvelut edullista majoitusta myöten.

Sosiaalinen media muodostuu ajan mittaan yhä tärkeämmäksi sukuseuran toiminnassa. Kotisivujen lisäksi meillä on Facebookissa ryhmä Halikon Löfgrenien Sukuseura ry, jossa on Facebookin muutostoimenpiteiden takia nyt vain neljä osallistujaa. Erik Johan Löfgrenillä on julkkissivut, joiden kuva-albumeista löytyy mm. Erikin maalaamien taulujen kuvia. Toivon, että joku aktiivinen nuori avaa Facebookiin yhtyesivut vaikka nimellä Löfgrenit ja Blomgrenit. Siitä voisi kehittyä huomattava yhteydenpitoväline suvun nuorille. Yhtyesivu siksi, että yhdistyksille ei ole omaa sivustoformaattia.

Toinen mahdollinen uusi foorumi voisi olla sivusto lofgrenitjablomgrenit.blogspot.com. Siinä on se etu, että sivuille ei tarvitse kirjautua niin kuin Facebookiin. Sivuille voi kuitenkin laittaa tekstiä ja kuvia ja niiden kommentteja. Tähänkin ideaan voisi joku nuori tarttua ja kehittää tästä paljon käytetyn sivuston. Sivusto erikjohanlofgren.blogspot.fi on jo olemassa.

Toivotan kaikille hauskaa ja antoisaa kesää ja aktiivista syksyä! Nähdään sieniretkellä Halikossa lauantaina 8.9. kello 12! Lähettäkää juttuja, kuvia, piirustuksia ja henkilöuutisia Lehdykkään!

21.82012

Aloitin eilen Susanna Albertina Blomgrenin Facebook-sivujen tekemisen. Valitsin sivujen tyypiksi Julkisuuden henkilön. Ammatti piti valita pitkästä listasta, jossa ei ollut yhtään Susannalle sopivaa. Niinpä valitsin ammatin Opettaja. Kun minusta henkilön profiilikuva pitää olla sivulla, skannasin kuvat sukukirjasta ja laitoin Susannan kuvaksi hänen pojantyttärensä Edlan kuvan. Tein sitten albumin Anders Wilhelm Blomgren jälkeläisineen ja albumin Karoliina Wilhelmiina Koivisto jälkeläisineen. Tarkoitus on laittaa sivuille kuvia Blomgrenin sukuhaaran ihmisistä, taloista, hautakivistä ym samaan tapaan kuin Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla jo on. 

Facebook vaatii nyt, että sivuille pitää löytyä 50 tykkääjää. Tässä meillä riittää haastetta. Mistä löydämme 50 ystävää, tuttavaa ja kyläläistä, jotka menevät Susanna Albertina Blomgrenin sivulle ja klikkaavat Tykkää ruutua? Lisäksi tarvitsemme kuvia ja tarinoita ym.

En tiedä, miksi Facebook poisti jäsenet Asta Vuoren perustamasta ryhmästä Halikon Löfgrenien Sukuseura. Kun katsoo muita vastaavia ryhmiä, näyttää siltä, että niihin on tullut jäseniä uudelleen. Toivottavasti mekin saamme sinne takaisin runsaasti jäseniä, jolloin se voisi toimia nopeana tiedotuskanavana.

Terveisin  Tero Elomaa

Kiiru Somerolla

Kiirun tilan vaiheista 1500-luvulta nykypäivään                                  Tero Elomaa

Kiirun päärakennus n. 1930-luvulla

Kiinnostuin Kiirun tilasta, kun valmistelin Salossa 24.-25.8.2002 pidettyä Halikon Löfgrenien Sukuseuran sukukokousta. Sisällytin käynnin Somerolla lauantaipäivän ohjelmaan Perttelin, Kuusjoen ja Muurlan tutustumiskohteiden ohella. Kävin hyvissä ajoin ennen retkipäivää juttelemassa Kiirun pitkäaikaisen omistajan Joel Vilkin pojan Juhani Vilkin (1929-2011) kanssa, joka asui suuren päärakennuksen toisessa päässä brasilialaisine vaimoineen ja lapsineen. Hän kertoi isänsä ihmetelleen sitä, että Helena Löfgren antoi ison kantatilan August ja Anna Fredrikssonille käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi.

Kesällä 2004 sain Someron kaupungilta kutsun 9.7.2004 Kiirun puistossa pidettävän ITE-taiteen kesänäyttelyn avajaisiin. Siitä kutsusta en voinut kieltäytyä. Avauspuheen piti silloinen pääministeri Matti Vanhanen. Puistoon oli sijoitettu kymmeniä kansantaiteilijoiden tekemiä veistoksia, joista osa oli tuotu Kaustisen pysyvästä näyttelystä. Päärakennuksessa ja viinavarastona Gustaf Adolf Löfgrenin aikana toimineessa kivimakasiinissa oli tauluja ja pienempiä veistoksia. Kivimakasiinin alakerrassa oli kolme huonetta. Ulko-ovi oli keskimmäisen huoneen kohdalla. Siitä johtivat sitten ovet kummassakin päässä oleviin sivuhuoneisiin ja portaat yläkertaan. Juttelin myös silloin Juhani Vilkin kanssa, joka edelleen asui Kiirun toisessa päädyssä. Hän esitteli taloa jo 24.8. 2002 retkellä mukana olleille sukukokouksen osanottajille.

Tiedän hyvin, että talosta käytetään nimitystä Kiiruu. En kuitenkaan usko, että Löfgrenit, joiden äidinkieli oli ruotsi, olisivat käyttäneet näin pitkää muotoa. Olen itse kotoisin Perttelistä ja kävin nuorena Somerolla tanssimassa. Kuulin silloin usein puhuttavan Kiirun talosta enkä koskaan Kiiruusta. Käytän siis omassa jutussani lyhyttä muotoa Kiiru. Sen saa vapaasti lukea Kiiruuksi.

Kiiru on Someron Joensuun kylän alkuperäisiä kantatiloja. Muita olivat Hätä ja Hoppu. 1500-luvulla tilan isäntänä oli Tuomas Sipinpoika. Raskaiden verovaatimusten ja läänitysten peruuttamisen myötä Kiiru päätyi vuosisadoiksi Ruotsi-Suomen kruunun alaisuuteen. Kruununtilojen lunastaminen sallittiin talonpojille vuonna 1723 annetulla asetuksella ja 1800-luvulla kruununtilat alkoivat Somerollakin vähentyä. Kiirun tilalla alkoi nimismiesten ja kauppiaiden aika.

Axel Fredrik Dittmar määrättiin tammikuussa 1832 Someron nimismieheksi. Ensi töikseen hän hankki omistukseensa puolet Kiirun tilasta. Hänen leskensä myi paikan miehensä seuraajalle Carl August Grönlundille, joka hankki loputkin tilan maista itselleen. Grönlundin jälkeen tila oli pitkään muualla asuvien omistuksessa kunnes turkulainen kauppias Gustaf Adolf Löfgren osti sen.

Kiirun tilalla oli viinapolttimo vuosina 1869-1887. Omistajia olivat Gustaf Adolf Löfgren ja rouva Helena Sabina Löfgren (Someron historia s. 183). Viinapolttimon aikana Joensuuntien varteen rakennettiin nykyisin Museoviraston suojelema kivimakasiini viinavarastoksi sekä tilan nykyinen päärakennus, joka valmistui vuonna 1880. Someron ensimmäinen höyrysaha perustettiin Kiirun tilalle 1889, omistajana Kyrön Höyrysahayhtiö. Sahalla toimi parhaimmillaan 70 työntekijää, mutta kulkuyhteydet ja vesireittien pituudet eivät riittäneet suurimittaisen sahateollisuuden pyörittämiseen. 1800-luvun lopulla Kiirun talossa toimi jonkin aikaa Someron Säästöpankin ensimmäinen konttori ja 1900-luvun alussa tiloissa oli myös osuuskauppa- ja majatalotoimintaa.

Gustaf Adolf Löfgren oli taidemaalari Erik Johan Löfgrenin veli. Erik oli maalannut Someron uutta kirkkoa varten suurikokoisen alttaritaulun nimeltä Kirkastus. Erik kuoli 10.12.1884 ja Gustaf lahjoitti taulun seurakunnan käyttöön vuonna 1888.

Gustaf Adolf Löfgren kuoli 29.12.1897 ja hänet haudattiin Someron hautausmaalle. Hänen viereensä varattiin tilaa myös muille perheenjäsenille eli perustettiin Someron Löfgrenien perhehauta erotettuna kivireunuksin. Kaikki muut perheenjäsenet on kuitenkin haudattu Turun Löfgrenien perhehautaan ja heidän nimensä on merkitty Gustafin ja Erikin sisaren Johanna Wilhelminan hautakiveen. Someron Löfgrenien perhehaudalle on myöhemmin siirretty opettaja Gustava Järvisen ja kirkkoherran emännöitsijän Agata Sainion hautakivi, mutta heitä ei liene haudattu siihen. 1990-luvulla hautakiveä ei siinä ollut, vaikka Gustava oli kuollut 1921 ja Agata 1965.

Jäätyään leskeksi vuonna 1897 Helena Löfgren jatkoi tilan pitoa kunnes myi Kiirun tilan Pusulasta kotoisin olleille Anna ja August Fredrikssonille 27.5.1907 tehdyllä kauppakirjalla 48 000 markalla. Lisäksi kauppaan kuului mm ehto, että "Ahola niminen maapalsta jää myyjälle, samoin nimismies Ståhlhammarille myyty maapalsta Joensuun sahan alueella ei kuulu kauppaan" sekä "Myyjän hevonen Freija on ostajan ruokittava 1.6.1908 asti; ostajat saavat käyttää hevosta huokeassa ajossa, ja myyjä saa myös itse ajaa sillä mielensä mukaan". (Tammelan tuomiokunnan pöytäkirjat, Kansallisarkisto) Kauppahinta 48 000 markkaa vastaa n. 185 812 euroa nykyrahassa. Maatila, jossa oli peltoa n. 90 ha ja metsää n. 45 ha, 16-huoneinen uusi päärakennus, kivinavetta, talli, sikala ja kivinen varastorakennus Someron tulevan keskustan alueella meni melkein ilmaiseksi eli helsinkiläisen yksiön hinnalla.

Myytyään Kiirun talon Helena Löfgren muutti Turkuun miehensä sisaren Johanna Wilhelmina Löfgrenin luo. Tyttäret Siri, Ebba ja Weina seurasivat mukana. Poika Johan Gustaf oli muuttanut maanviljelijäksi Kiikalaan jo vuonna 1896. Hän kuoli vuonna 1919, ja hänet haudattiin 1917 kuolleen Johanna Wilhelminan viereen Löfgrenien sukuhautaan Turun hautausmaalla. Nuorin lapsista Naema kuoli yksivuotiaana 1872. Hänet on haudattu Somerolle kuten isänsäkin. Helena Sabina Löfgren os. Blomqvist kuoli vuonna 1924, Ebba Olivia Löfgren vuonna 1935, Weina Rosina Löfgren vuonna 1941 ja Siri Julia Löfgren vuonna 1942. He kaikki lepäävät Löfgrenien sukuhaudassa Turussa. Kun perillisiä ei ilmoittautunut, siirtyi Johan Gabriel Löfgrenin kauppiassuvun koko omaisuus, talo Brahenkatu 4:ssä, asunto Brahenkatu 6:ssa, kolme asuintaloa Koulukadulla ja kaikki irtaimisto mm. suuri kokoelma Erik Johan Löfgrenin ja muiden tunnettujen taiteilijoiden maalaamia tauluja Turun kaupungille vuonna 1943.

Kiirun emäntä, Anna Fredriksson ja Someron Ihamäen kylän Ruostelan emäntä Olga Maria Lindgren olivat sisaruksia os. Pettersson ja kotoisin Pusulan Kärkölän kylän Syrjälän talosta. Isäntä August Fredriksson oli kotoisin Pusulan Hyrkkölän kylän Röysti-nimisestä talosta.

”Vasta kun majatalonpito-oikeudet v 1915 uudelleen tarjottiin, otti Joensuun kievarin hoitaakseen August Fredriksson Kiiruun talossa. Joensuun kievarissa oli paljon matkustajia, toisinaan kymmenenkin ihmistä päivää kohti. Vakinaisia kyytejä piti päivittäin suorittaa kaksi ja ylimääräisiä kolme, mutta talossa olikin 9 hevosta. Eniten oli kyytejä Ollilan ja Pitkäjärven majataloihin. Vielä 1922 puollettiin Joensuun majataloa Fredrikssonille ja Pitkäjärven kievaria Vilhelmssonille. Kievarilaitos hävisi Somerolta 1926. Joensuun viimeinen kievari oli kauppias Svenssonilla Yli-Akustin talossa". (Someron historia, s. 346).

Henkikirjat vuodelta 1910 ja 1920 kertovat Kiirun talon asukkaista seuraavaa:

V. 1910 henkikirjat: Somero Joensuu Kiiruu: Omistaja Fredrik (August) Fredriksson s. 1870, vaimo Anna s. 1879. Lisäksi talon kirjoilla: hammaslääkäri tohtori Oskari Johansson, kauppias Isidor Nikitin Afanasieff, kätilö Olka Korhonen, joutolainen Frans Andsten, itsellinen Edla Sohlman, torppari Juho Kallio.
V. 1920 henkikirjat: Omistaja Fredrik Fredriksson, vaimo Anna. Lisäksi: nimismies Juho Oskari Lahonen s. 1889, torppari Juho Oskari Fonsell Kallio, kunnanlääkäri tohtori Sundvall s. 1883, Aholan palstatila, Kaislarannan palstatila ym.

Kirja ”Suomen maatilat” II osa vuodelta 1931 kertoo Kiirun tilasta seuraavaa:

KIIRUU 1931. Somero Joensuu. 1 km kirkolta, 25 km Jokioisten asemalta ja 85 km Turusta sekä 35 km Forssan kauppalasta. Kuulunut aikaisemmin viinatehtailija Löfgrenille, joka tilalla valmisti ja möi viinaa siihen saakka kunnes oikeudet peruutettiin. Omistajat v:sta 1926 Antti ja Lempi (os. Pettersson) Mustonen. Erotettu 4 palstatilaa, yhteensä 39 ha. Pinta-ala 92,33 ha, josta puutarhaa 0,5, peltoa 37,45, luonnonniittyä 0,5, viljelyskelpoista maata 7,45, metsämaata 44,87 ja joutomaata 1,56 ha. Pellot tasaisia savi- ja multamaita. Talouskeskus viljelysten ympäröimänä maantien varrella. Peltikattoinen 16 huonetta sisältävä päärakennus puusta vuodelta 1880. Karjasuojassa on 23 lehmän kivinavetta, tiilistä rakennettu 7 hevosen talli ja sikala saman katon alla. Kivestä tehty 2-kerroksinen vilja-aitta viinatehtaan ajoilta. Vesijohto...

Tämän mukaan siis Antti ja Lempi Mustonen ostivat tilan vuonna 1926 Fredrikssoneilta.

Toukokuussa 1929 Joel Adiel Vilkki (1899-1976) nimitettiin Someron Yhteiskoulun matemaattisten aineitten opettajaksi ja koulun rehtoriksi. Joel Suoma-vaimoineen (1902-1996) hankki monessa osassa olleen Kiirun tilan omistukseensa vuonna 1932. Vilkit olivat uutteria puutarhanhoitajia ja heidän aikanaan talon ympärille kasvatettiin kuusiaitaa, istutettiin omenapuita ja viljeltiin marjoja, juureksia ja vihanneksia. Vilkki piti 1940- ja 1950-luvuilla Kiirun talossa myös lukion tunteja yhteiskoulun tilojen ahtauden vuoksi. Hän tuli kuuluisaksi siitä, että hän määräsi esperanton pakolliseksi aineeksi koulussaan. Muiden muassa M. A. Numminen on ollut hänen oppilaanaan ja hänkin puoltaa esperanton käyttöä yleiskielenä.

Vuosien myötä tilan maat jakaantuivat. Osa menetettiin sodan jälkeiseen asutukseen, osa pakkolunastettiin sotainvalideille. Jäljelle jääneet pellot metsitettiin. Rehtori Vilkki lahjoitti kunnalle tontin urheilukenttää varten ja myi nimelliseen hintaan tontin kunnallistetulle yhteiskoululle sekä rakennettavalle uimahallille.

Someron kaupunki osti tilan Vilkin perillisiltä vuonna 1997. Lukion, kirjaston, urheilukentän, uimahallin ja kauniin puiston ympäröimä Kiirun talo on kokenut pitkän historiansa aikana monia paikkakuntaan ja sen ihmisiin sidoksissa olevia tarinoita. Tila ja sen komea päärakennus toimivat tällä hetkellä paitsi Someron Kulttuuri ry:n toimitilana myös kaikkien kaupunkilaisten ajanviettopaikkana. Osa tämän jutun tekstistä perustuu Someron Kulttuuri ry:n aikaan saamaan Kiirun talon esitteeseen. Lisää kuvia on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Gustaf Adolf Löfgren ja Kiiru Somerolla ja albumissa Erik Johan Löfgrenin lähiomaiset ja Turku.

Kiirun päärakennus

Ihmisiä Kiirun päärakennuksen edessä

Kiirun päärakennus takaapäin

Kiirun päärakennus nykyään

Näkymä Kiirun pihalta (Taustalla Someron kirjasto)

Joel Vilkin muistolaatta Kiirun seinässä

Kiirun kuisti eli tuloaula

Näkymä sisältä 1

Näkymä sisältä 2

Kiirun punainen sali

Kiirun sininen sali

Kiirun pääsali

Kiirun kivimakasiini 1

Kiirun kivimakasiini 2

Kiirun kivimakasiini 3

Gustaf Adolf Löfgrenin hautakivi Someron hautausmaalla
1990-luvulla

Gustaf Adolf Löfgrenin hautakivi Someron hautausmaalla Löfgrenien sukuhaudalla 1990-luvulla

Gustaf Adolf Löfgrenin hautakivi kesällä 2017

Gustaf Adolf Löfgrenin hautakiven viereen on ilmestynyt Gustava Järvisen ja Agata Sainion hautakivi, mutta tuskin heitä tähän on haudattu, kun Gustava kuoli 1921 ja Agata 1965 eikä heidän hautakiveään tässä ollut 1990-luvulla

Gustava Järvisen ja Agata Sainion hautakivi Löfgrenien sukuhaudalla

Keskirivissä oikealla opettaja Gustava Järvinen ja ylärivissä vasemmalla kirkkoherran emännöitsijä Agata Sainio

Johanna Wilhelmina Löfgrenin hautakivi Turun hautausmaalla Löfgrenien sukuhaudalla. Siihen on merkitty Johannan lisäksi  myös hänen veljensä, Someron Kiirun kartanon isännän Gustaf Adolf Löfgrenin vaimo  ja lapset. 

Someron kirkon alttaritaulu Kirkastus (Erik Johan Löfgrenin maalaus, jonka hänen veljensä Gustaf Adolf Löfgren lahjoitti uuteen kirkkoon vuonna 1888. Erik oli kuollut 10.12.1884)

Kirkastus Det. 1

Kirkastus Det. 2

Kiirun isäntä Gustaf Adolf Löfgren 1

Gustaf Adolf Löfgren 2

Helena Sabina Löfgren (Erik Johan Löfgrenin maalaus)

Helena Sabina Löfgren os. Blomqvist

Taidemaalari Erik Johan Löfgren, Kiirun isännän Gustaf Adolf Löfgrenin veli, joka teki alttaritaulun nimeltä Kirkastus Someron kirkkoon

Someron Kulttuuriyhdistyksen esite 1

Someron Kulttuuriyhdistyksen esite 2

                                                           

           


         

Miten Löfgrenistä tuli Nummilan oma kokonaan

Aino Nummila 23.9.1998

Miten Löfgrenistä tuli Nummilan oma kokonaan

Kun isäni syksyllä 1933 huutokaupasta oli ostanut Löfgrenin perikunnalta kaikki rakennukset, oli maa edelleen seurakunnan ja kirkon, ja me maksoimme kappalaiselle vuokraa. Rakennuksia oli paljon – ihan umpipiha – ja ne olivat aika huonossa kunnossa. Esim. päärakennuksen katto vuoti pahasti. Ei uskallettu kuitenkaan ruveta korjaamaan vieraalla tontilla olevia rakennuksia, vaan isä yritti ostaa maan ensin omakseen. Siitä tulikin monivuotinen pulma. Meille sanottiin, että pitää hankkia yhtä suuri ala ja vaihtaa se seurakunnan kanssa, ettei papin saatava pienene. Meitä ympäröi kuitenkin vain seurakunnan maita, eikä asia edennyt. Sitten isä sai jostain tietää, että puistotien ja Turuntien kulmassa oli pieni pala Joensuun kartanon maata. Jos muistan oikein, sen koko oli 13 aaria.

Se alue, jossa me asuimme, oli Kirkkotien puolelta ns. kirkon maata, jonka olisi saanut rahalla ostaa, mutta Salon puoleinen kiila oli sitä papin palkkaa, jota ei voitu myydä. Joensuun tontti oli vähän liian pieni vaihtoon, mutta isä sai sen ostetuksi konsuli Eric von Knorringilta, tosin kalliilla hinnalla, mutta se kulma oli nyt meidän. Muistelen, että viljelimme siinä sokerijuurikasta ainakin kerran. Aikaa oli kulunut, vaihtoa ei vielä voitu tehdä, ja sitten; sanon kuin Sven Dufvan runossa: sota syttyikin. Sota oli kauhea asia, mutta siinä oli yksi hyvä puoli: seurakunta luopui maapalkasta ja maksoi papille rahassa. Vaihtoa ei tarvittukaan, vaan isä rupesi ostamaan tätä tonttia suoraan seurakunnalta. Ns. kirkon maa myytiin suoraan rahalla, mutta seurakunnan maan isä joutui maksamaan kolme kertaa, koska KIRKKOHALLITUS ei olisi myynyt sitä, paitsi jos se sai yhä suuremman summan. Isä katkeroitui ja pahoitti mielensä, mutta sisuuntuneena hän hankki rahat yhä uudestaan, ja lopulta tontti oli meidän. Isä haki metsästä kuusen ja istutti sen meille Itsenäisyyden kuuseksi. Se on nyt suuri puu meidän ja Vahalan rajalla. Frans Nummilalla oli ensimmäinen ihan oma koti.

Kulmatontti oli nyt siis meidän. Pankki oli meillä vuokralla, ja isäni alkoi vanheta. Hän valmistui myymään tontin pankille ja niin hän tekikin. Mutta sitten alkoi syntyä omituisia huhuja: Salo ostaa kaiken maan Turuntien eteläpuolelta. Halikon kunta oli varautunut Joensuun tien viereiseen kulmatonttiin uudeksi kunnantaloksi. Mutta ei se tietysti Salon puolelle halunnut. Olikohan koko juttu petosta, mutta kunta sai ostetuksi meidän pankille myymämme kulmatontin ja järjesti pankin tien eteläpuolelle. Siihen nousikin pian kaksikerroksinen punatiilitalo ja kunta rakennutti myös kaksikerroksisen vaalean talon Joensuun tien suuntaan ja pitkän monipolvisen asuinrakennuksen suuntaan. Sen ja Turuntien väliin jäi iso viheralue, johon maatalouskerholaiset talkoilla istuttivat pensasaitaa, puita ja marjapensaita. Tämä pitkä rakennus tuli melkein meille asti, tie vain oli välissä. Siinä asui ensin kunnanjohtaja ja muu kunnan vakinainen virkakunta. Sitten vuokrattiin muille.

Kuvia Löfgrenien talosta ja sen asukkaista on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Halikon Löfgrenien talo ennen ja nyt sekä albumissa Löfgrenien talon asukkaita Halikossa.

                                                                                                                            Tero Elomaa

     Löfgrenien talo kauppias Gustaf Sven Löfgrenin (edessä oikealla) aikaan 

                       

Mitä muistan Löfgrenin talosta ja rakennuksista vuonna 1933?

                                                                                                             Aino Nummila 18.5.1998

Mitä muistan Löfgrenin talosta ja rakennuksista vuonna 1933?

Sven (Vennu) Löfgrenillä oli kauppa ja nahkurinliike, ajoittain hän oli myös pappiloiden vuokraaja. Koska meillä on isohko lentokuva, koetan muistella ja merkitä numeroilla kohdan kohdalle. Kun tultiin alhaalta päin Turuntieltä, avautui vasemmalla kaupan piha. Sen oikeassa reunassa oli hevospuomi. Aluksi se oli mahtava hirsi, jota hevoset olivat kalunneet kuopille, myöhemmin se oli paksu metalliputki. Koko tontin ympäröi piikkilanka-aita. Kun mentiin kauppaan, oli noustava kiviportaat. Ylinnä oli iso laakea kivi. Sitten oli pariovet ja niiden yläpuolella peltinen kaareva katos. Kiviportaitten reunassa oli rautakaiteet. Kun kauppias Löfgren lasitti ikkunoita asiakkailleen, pudotettiin tähteeksi jääneet lasinpalat puutarhanpuoleisen kaiteen yli. Siitä portaitten alareunasta käännyttiin puutarhan puolelle, ja aivan pian kivijalassa oli ovi, josta mentiin alustan öljykellariin.

Sähkö ei ollut vielä yleinen ja kaikki pienissä mökeissä, esim. Rikalassa tai kirkkokallion juurella asuvat, ostivat lamppuöljyn kaupasta. Astia oli yleensä kuin makuulla oleva peltikannu, jonka yläosassa oli aukko öljyn mennä ja kahva, josta astiaa kannettiin. Muistelen, että niihin sopi kaksi litraa öljyä.

Löfgrenin talo oli tehty suurien kivien varaan. Alusta oli korkea, eikä siellä jäätynyt mikään. Pihan puoleisessa päässä alustaa oli muurattu kookas perunakellari kaksinkertaisine ovineen, ja puurappuset johtivat sieltä keittiön eteiseen. On oletettavaa, että rakennukseen oli tehty huone kerrallaan. Kun meidän aikanamme jotain korjattiin, oli esim. nykyisessä kulmahuoneessa, kirjastossani, hirren päällä rappaus. Osaan seinästä oli käytetty pakkilaatikon lautoja. Alustassa on vielä leveä lauta, jossa on sana KAUPPA, mutta korjausmiehet löivät sen nauloilla kiinni tehdessään keskuslämmitysjuttuja. Olin hyvin pahoillani. En tiedä mitä kaikkea alun perin oli alustassa. Me löysimme sievän hevosen tiu’un ja perunalaarista kauniin hopeisen kynttilänjalan.

Itse kaupassa oli tiski ovesta katsoen vasemmalla ja perällä sillä poikittainen jatko. Katossa riippui saappaita ja nahkaa. Koko kaupassa oli voimakas nahan ja öljyn haju. Kaupasta meni ovi kauppiaan kamariin. Siellä oli pieni kassakaappi, joka nyt on maaherra Heikki Koskella, ja sänky sekä kaunis antiikkinen kirjoituspöytä, jonka isä osti minulle. Se on nyt salissamme. Seinässä oli puhelin, joka nyt on sisäeteisessä. Puhelinnumero oli 45. Se tuli Salon keskuksesta, sillä Halikossa ei vielä silloin ollut puhelinkeskusta. Muistan, että kun tulimme tänne, ei voinut tuulettaa kuin ovesta. Kauppias oli vaatinut, että ikkunat oli kitattava kiinni, eivätkä naiset saaneet joutavia siivoustöitä tehdä.

Kaupasta meni toinen ovi sisäeteiseen, ja siitä pääsi keittiöön pariovien kautta. Sisäeteisestä mentiin vinttiin siitä missä nyt on WC, joka tehtiin myöhään meidän aikanamme samoin kuin pannuhuone ja keskuslämmitys. Kauppiaan kamarista pääsi, jos oikein muistan, vain kauppaan ja eteiseen, jonne oli kapea ovi, se jonka lasit Esko Routasalo maalasi valkoiseksi ja joka pantiin WC:n oveksi. Kauppiaan kamarin vieressä oli tämä kulmahuone, jossa nyt kirjoitan. Täällä oli huonekaluja, jotka kai opettaja Olga Lehtisalo Pöytyältä luullakseni vei. Meillä ei ole Löfgrenin huonekaluja. Mutta tässä huoneessa oli kaakeliuunin vieressä pienen pieni komero – kai laatikkolaudoista tehty - muistan, että siihen mahtui uusi kansallispukuni, Tuuterin puku, ja jotain muuta. Komeroita ei yleensä siihen aikaan tehty. Tässä huoneessa on vielä vanhat ovet, kirveellä tehdyt ja moneen kertaan valkoiseksi maalatut. Löfgrenillä oli maalarina Toijalan mäeltä Idor Mantere, joka käytti puuron paksuista maalia, että kaikki peittyi kerralla. Minun isäni kauhistui sitä.

Tästä huoneesta mentiin Laurin kamariin, joka on nyt meillä pieni ruokasali. Lauri Louhi oli kai Svenin veljenpoika ja teki työtä täällä. Sen huoneen sisustusta en muista, mutta siitä EI päässyt keittiöön vaan sisäeteiseen, josta oli pariovet, yläosassa kirkasvärisiä lasiruutuja, ulkoeteiseen. Siitä pääsi vasemmalle keittiöön ja oikealle silloisten vanhusten kamariin, jossa myöhemmin asui Svenin sisar Vilhelmiina eli Mimmi. Sen huoneen ovesta sanoi Helsingin Museon päällikkö Gardberg, että se oli vanhin tässä talossa, jo 1700-luvulta. Siinä on vain puunaulatkin. Tässä huoneessa oli kaksi ikkunaa, mutta pihalle päin oleva ikkuna piti peittää, kun sain sähkösaunan. Ensimmäisessä eteisessä oli yksi kulma vinoa komeroa – siltä kohdalta mennään nyt saunaan – sen hyllyt olivat rotanreikiä täynnä! Sitten oli se vanha ihana ovi ja seuraavassa kulmassa kellarin luukku, siinä haka ja seinässä paksu taottu rautarengas hakaa varten.

Keittiö oli pieni suurelle perheelle, sama kuin nyt, mutta isäni teetti oven Laurin kamariin eli nykyiseen ruokasaliin. Keittiön nurkassa oli valtaisa päältä täytettävä hella ja myös pieni vesisäiliö, jossa oli kuparinen kansi, sekä pieni paistinuuni. Varsinaista leiväntekoa varten oli piharakennuksessa pakaritupa. Mutta sen vuoro tulee vähän myöhemmin. Pienen keittiön hellan kuuppa oli myös mahtavan suuri, siihen löi helposti päänsä. Vasta nyt Esko on vienyt sen navetan vintiltä kaatopaikalle. Ensimmäisen eteisen ulko-ovet olivat pariovet suoraan maasta, ja niissä oli jonkinlainen linkku lukkona. Ei ollut mitään askelmia eikä portaita. Vettä ei tullut eikä mennyt, jonkinlainen sinkillä päällystetty pesupöytä oli ja sähkölamppu riippui johdon päässä sellaisenaan.

En tiedä milloin tämä talo sai sähkön. Ennen meitä se oli piharakennuksessa.

Päärakennuksen katto oli ensin päreistä, sitten asfaltti + terva + hiekka. Kun talon harja ei ollut keskellä, ei ihme, että katto vähän rakoili ja aika paljon vuoti meidän tullessamme. Vateja ja monenlaisia purkkeja sinne kannoimme, ja isä yritti ostaa maata, että kannattaisi yrittää korjata. Mutta tilanne oli niin hankala, että lopulta hän sai ostaa sekundatiiliä, luultavasti Hajalan Osuuskaupan Arvo Santaojan välityksellä. Katosta tuli aika kaunis mutta painava. Talvella pelkäsin, että kourutiili kokoaa kovin paljon lunta ja katto tuli painavaksi. Sitä luotiin alaskin, lunta nimittäin, mutta tiili oli haurasta ja särkyi helposti. Sen vuoksi aloin tuumia uutta kattoa ja päädyin punaiseksi maalattuun peltiin. Sain seurakunnan töissä olleet miehet mm. Forsmanin tekemään työn, lisäksi he vuorasivat vintin lattian paksulla vuorivillalla. Löfgrenillä oli vain hiukan sammalta ja vintti oli kylmä alaspäin ajatellen. Kun sitten tehtiin vielä luukku portaitten yläpäähän, tuntui lämpö alhaalla selvästi lisääntyvän. Näitä tekoaikoja en muista, mutta Routasalot eivät vielä asuneet täällä kuten nyt.

Löfgrenin puutarhamaata koetan selvittää Turuntieltä katsoen. Maat oli vuokrattu varmaan suoraan pellosta, niin että sarat näkyivät vielä 1933 osittain aivan selvästi. Löysin seurakunnan pöytäkirjoista pykälän, jossa vuonna 1879 oli luvattu jollekin löfgreniläiselle (nahkuri Gustaf Wilhelm Löfgrenille) istuttaa omenapuita huoneuksien ympärille. Kun me tulimme 1933, oli hyvin paljon omenapuita, vanhoja paksurunkoisia, riveissä entisten ojien molemmilla penkoilla. Mutta talvisodan 1939 talvi oli aivan kauhea pakkasineen: omenapuista suurin osa paleltui kuoliaaksi. Muistan miten sähköyhtiön miehet toivat taljat, ja saatiin suuret kuolleet puut nurin.

Kaupan pihaan tultaessa oli Kauppiaan puu ja keskellä puutarhaa oikein monihaarainen, suuri ja makeahedelmäinen omenapuu oli Mimmin puu (Mimmi eli Vilhelmiina Löfgren oli Vennun eli Svenin naimaton sisar). Muiden puiden nimiä en muista tai tiedä. Keskellä puutarhaa oli ainakin kolme suurta kirsikkapuuta, jotka kaikki paleltuivat, ja luumupuitakin oli. Niiden paikkaa en muista. Sodan jälkeen koko nykyinen vehmas puisto oli autio. Siksi isäni viljeli ainakin kerran vehnää ja kerran sokerijuurikasta ja usein perunaa tyhjillä saroilla. Hän alkoi kuitenkin vähitellen ostaa uusia omenapuita, etenkin talvilajeja Åkerö, Antonovka, Wealthy ja Lobo. Niistäkin monina talvina joku kuoli, ja myyrät söivät rungon alaosia. Isä oli taitava ”silloittamaan” ja sai jonkun pelastetuksikin. Kun nyt lähden puutarhaa katsomaan Turuntieltä päin, on ensimmäinen toteamus, että TVH (tielaitos) ja kunta ihan raa’asti ottivat koko alapuolen kaduksi ja tyhjääkin jäi. Ne kaatoivat yhden Melkan ja ainakin yhden Antonovkan ja kiskoivat ylös ainakin 11 (yksitoista) karviaispensasta. Vain kerran muistan, että ne jotain maksoivat, ja luulen, että ne korjasivat myös kerran hajoittamansa aidan. Katkaistuille omenapuille ei voitu mitään, mutta ystävämme Osmo Kelkka istutti karviaispensaat yhteen sarkaan, siihen kai, missä nyt on viemärikaivo betonikansineen. Löfgrenillä oli mansikkamaa siinä laidassa, mikä oli lähinnä Kirkkorinnettä, ja sen maan keskellä oli lipputanko. Se oli kai johonkin Halikon juhlaan pystytetty tilapäistanko, aika pienikin. Kun mansikatkin olivat vanhoja ja jo hoidon puutteessa, otettiin ne ylös ja samoin poistettiin lipputanko. Paikalle isä istutti omenapuita. Uusi betonijalkainen lipputanko tuli aikanaan pihalle.

Turuntieltä katsoen oli Löfgrenillä myös suuri alue – koko sarka – suuria punaisia viinimarjapensaita. Ne olivat vanhoja, ja marjat olivat pieniä. En muista aikaa milloin isä otatti ne ylös. Siten tuli vähäksi aikaa paljon maata viljelykseen. Muuta vanhaa ei sitten ollutkaan. Isä innostui tyhjiksi tulleisiin sarkoihin istuttamaan Preussin vadelmia, joita sitten poimittiin ja myytiin ämpärikaupalla. Suurin vadelmikko oli lähellä kunnan rakennuksia, vain tie oli välissä.

Kun äidin serkku Rauni (Ragnhild) Saarinen oli jäänyt eläkkeelle Nurmeksen Porokylästä apteekkari Caloniuksen puutarhurina, hän osti pienen Vuorela-nimisen paikan Heinäalhosta ja kävi paljon meillä saadakseen taimia ja rahaa työpalkkana. Hän mm. istutti kunnantalon puoleisen aidan viereen pensaita ”näkösuojaksi”. Se on kyllä aivan sekainen: amellanuksia, caragonioita, sireenejä ym. Ne valkeat juhannusruusut, jotka nyt ovat piharakennuksen seinustalla, olivat Löfgrenillä keskellä puutarhaa kirsikoitten yläpuolella, suunnilleen siinä, missä Eskolla on raivio. Isä siirrätti ne heidän sänkykamarinsa ikkunan alle pihalle päin. Hän teki siihen myös kauniin kukkamaan. Mutta sitten kun sain saunan, täytyi ruusut siirtää. Olavi Rask auttoi siirtämisessä punaisen piharakennuksen eteläseinustalle. Siinä ne ovat kukkineet monta vuotta. Äiti iloitsi erikoisesti valkoisista juhannusruusuista siitä syystä, että hänen syntymäpäivänsä oli 24.6. Nyt Esko hoitaa niitä, on leikannut ja saanut ne kukkimaan hyvin.

Isällä oli silmää ja intoa tehdä puutarhasta näyttävä. Hän teetti hiekkakäytävät: alin oli koko tontin pituudelta ”Eteläinen pitkäkatu” lähellä aitaa, sitä kohti pystysuuntaan oli ensin päärakennuksen vierestä alkaen aika leveä ”Valtakatu”, keskellä puutarhaa oli ”Keskuskatu” ja kunnan puoleinen ihana puiden reunustama ”Neitsytpolku”. Suunnilleen keskellä oli poikkikatu ”Valtakadusta” kunnan rajalle ja siitä vähän päärakennukseen päin kapea ”Vattukatu”. Nämä kaikki olivat suoria. Sisko Ranki-Salmi oli taitava keväisin nuoran, lapion ja haravan avulla hoitamaan käytävät. Hiekkaa tuotiin monta autokuormallista ja levitettiin käytäville. Piha syntyi niin, että silloinen apulainen Enni Virtanen-Hyvönen kitki jokaisen ruohon – pääasiassa kai kehräsaunioita - ämpäriin ja kompostiin, ja sitten pihakin hiekoitettiin ja haravoitiin. Joka lauantai käytävärauta puhdisti ja harava siisti kaikki. Sitä työtä olen tehnyt PALJON.

Hyvin pian tänne muutettuamme isä vaelteli mäellä ja löysi pienen tammen taimen ja kaksi saarnipuun alkua. Hän toi ne ihan kädessään ja istutti saarnet piharakennuksen kamarin ikkunan alle ja tammen niitä vastapäätä siihen, missä se nytkin on. Siinä oli ollut iso nahkojen liotusamme, sen isä kaivatti ylös ja myi. Nyt tammi on jo melkein jättiläinen. Se on suunnilleen Esko-isännän (Esko Routasalon, synt. 1935) ikäinen. Saarnia isä yritti leikata pallon muotoiseksi, mutta ne eivät kai pitäneet siitä. Myöhemmin isä istutti ne uudelleen päärakennuksen itäpuolelle, missä ne yhä ovat. Ne ovat suuria, ylettyvät yli katon harjan. Niiden ympärillä oli nurmikko, ja sen keskellä oli jaloruusuistutus, mutta ruusut eivät eläneet kauan. Saarnista Turuntielle päin isä teki käytävän pätkän ja kolmiomaisen kestoruusumaan. Siinä on vieläkin Hansa-ruusuja, Signe Relander ja F. Grootendorst. Näistä kahdesta ”Ruusumatami” Toini Grönqvist sanoo, että ne ovat harvinaisia nykyään ja arvokkaita. Ne ovat ns. tertturuusuja, toinen vaaleanpunainen, toinen kirkkaanpunainen, niitä sanotaan myös neilikkaruusuiksi. Kun vanhat varastorakennukset oli purettu pitkää punaista piharakennusta lukuun ottamatta ja tehty punainen puinen säleaita ja sen keskelle valkoinen portti, oli isä hakenut jostakin koivut portin pieleen ja yhden varalle silloisten rakennusten nurkkaukseen. Nyt se varakoivu on komein ja hallitsee kauniisti pihanäkymää. Piharakennuksen ovelta tielle isä istutti Tarvasjoen mummolasta tuomansa amellankit (tuomipihlajat) ja sen multa-alueen reunaan kapean vihreän reunamaan, joka saksilla pidettiin siistinä ja tasaisena. Amellankit olivat tuotaessa aika matalia pensaita, nyt ne ovat puun kokoisia yli katon ulottuvia. Johonkin aikaan isä istutti sireenirivin aidan viereen. Sitä Esko hoitaa ja leikkaa nyt.

Kun kaikki tämä oli tehty, kuulin miten kaksi naista kulki ohi ja toinen sanoi: Toi Nummila on tehny tost Löökreenist oikke herran paika! Muistan myös miten Naapalan isäntä (Peltola) ihmetteli kuinka rikas isä mahtoi olla, kun oli tämän paikan uudistanut. Hän sanoi, ettei sillä elä, jos vähän kylvää kalkkia happamille juurille. Isää vain nauratti, sillä uutteralla työllä hän oli kaiken aikaan saanut. Mutta sitä eivät kaikki ymmärtäneet. Kun sitten lopulta saimme ostaa tämän maankin omaksemme sodan jälkeen, haki isä metsästä kuusen. Hän sanoi, että tarvitaan itsenäisyyden kuusi, kun tämän paikan omistus oli hänelle ensimmäinen ihan oma maa. Siihen asti työ oli tarjonnut asunnon: pankki, tehdas, kunta jne. Lisää kuvia talosta ja puutarhasta on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Halikon Löfgrenien talo ennen ja nyt sekä albumissa Löfgrenien talon asukkaita Halikossa.

                                                                                                               Tero Elomaa 

Ilmakuva Halikon kirkolta. Löfgrenien talon päärakennus ja varasto sekä puutarha alhaalla oikealla. 

Vierailulla Löfgrenien talossa Halikossa

Kun olimme viime syyskuussa kotimatkalla sieniretkeltä Halikossa, niin sanoin Irmelille, että käydään katsomassa Löfgrenien taloa, josta Lehtisalon, Louhen ja Vartion sukuhaarat ovat saaneet alkunsa. Parkkeerasin auton Halikon museon eteen, ja katselimme taloa kadulta päin. Otin myös muutaman kuvan talosta eri suunnilta. Talossa asuva nainen tuli luoksemme ja sanoi nimekseen Sirpa Routasalo. Mekin esittäydyimme ja kerroimme, miksi otamme kuvia talosta. Sirpa osoittautui erittäin fiksuksi ja ystävälliseksi ihmiseksi, ja hän kutsui meidät käymään myöhemmin sovittavana ajankohtana. Helmikuun alussa vierailu sitten toteutui.

Sirpa ja hänen koiransa Venla ottivat meidät lämpimästi vastaan. Joimme ensin teetä ja söimme pullaa, piirakkaa vaniljakastikkeen kera sekä pikkuleipiä ruokasalissa, joka kauppias Gustaf Sven Löfgrenin aikana oli ollut Laurin huone. Kauppiaan apulaisena toiminut Svenin veljen Gustaf Henrik Louhen (1878-1943) poika Lauri Louhi (1901-1995) oli nukkunut siinä huoneessa noin 20 vuotta. Sirpa kertoi elävästi talon asukkaista, joista ensimmäisiä olivat nahkuri ja maakauppias Gustaf Wilhelm Löfgren (1828-1913)  ja hänen vaimonsa Vilhelmiina os. Ali-Simola (1841-1920). Lapsia oli seitsemän. Näistä Gustaf Sven (Venne tai Vennu) (1867-1933) jäi kauppiaaksi kotitaloonsa. Myös Johanna Wilhelmiina (Mimmi) Lehtisalo (1881-1956) jäi taloon asumaan. Vanhimmasta pojasta Gustaf Vilhelm Löfgrenistä (1861-1941) tuli Pöytyän Mustanojan koulun opettaja. Olga Lehtisalosta (1871-1951 tuli Pöytyän Auvaisten koulun opettaja ja Helga Lehtisalosta (1875-1953) kauppa-apulainen Parkanoon. Gustaf Henrik Louhi toimi nahkurina Turussa. Mainittakoon vielä, että nahkuri Löfgren oli taidemaalari Erik Johan Löfgrenin (1825-1884) serkku. Hän oli myös Susanna Albertina Blomgrenin os. Löfgren (1825-1919) ja Gustava Wilhelmina Turdinin os. Löfgren (1832-ei tied.) serkku. Ulrika Karolina Parviainen os. Löfgren (1825- 1899) oli nahkuri Löfgrenin sisko. Taiteilijan veli Gustaf Adolf Löfgren (1827-1897) oli serkkunsa luona Halikossa kauppiaan opissa ennen kuin siirtyi Turusta Somerolle 1869 ostettuaan sieltä Kiirun kartanon.

Sven Löfgrenin kuolema vuonna 1933 aiheutti muutoksia monen elämään. Johanna Wilhelmiina Löfgren eli Mimmi muutti Halikon kunnalliskotiin Hajalaan ja Lauri Louhi joutui etsimään uutta työtä samoin kuin muutkin kauppa-apulaiset. Lauri oli mennyt vuonna 1928 naimisiin Svenin karjanhoitajana toimineen Anna Sundvallin kanssa ja saanut hänen kanssaan pojan Jorma Henrikin vuonna 1929. Talo myytiin huutokaupalla, ja sen osti edullisesti Frans Nummila (1883-1962). Nummila oli aikaisemmin, toimiessaan kunnan kirjurina, asunut kadun toisella puolella olevassa kunnantalossa, jota nykyään sanotaan hänen mukaansa Fransin taloksi.  Nummilan pariskunnalla oli vuonna 1916 syntynyt tytär Aino, josta tuli huomattava kotiseutuihminen ja vaikuttaja. Aino Nummila opetti minulle suomenkieltä Salon yhteislyseon lukiossa. Opetus oli niin hyvää, että kirjoitin suomestakin laudaturin. Kun presidentin vaalin ehdokkailta kysyttiin kuka opettajista oli parhaiten jäänyt mieleen, vastasi Sauli Niinistö että Aino Nummila. Tämä oli myös nahkurin nuorimman lapsen Maria Josefinan (Fiina tai Maiju) (1884-1958) pojan Sakari Matteus Vartion ja Saara Helena os. Seppälän 1949 syntyneen tyttären Terhi Aino Helenan myöhemmin Mäki kummitäti. Sakari Vartio oli vieraillut usein Venne-setänsä luona ja tehnyt töitä yhdessä Lauri Louhen kanssa.

Aino Nummilan laajasta elämäntyöstä muistetaan erityisesti hänen kannustava toimintansa lahjakkaiden nuorten avustamiseksi ja tukemiseksi opintielle. Yksi näistä oli 1935 syntynyt Esko Olavi Routasalo, joka kirjoitti ylioppilaaksi 1962. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1966 ja 1969 hän suoritti pastoraalitutkinnon. Hän toimi Perniön kirkkoherrana 1976-1995. Hän oli naimisissa Pieksämäellä syntyneen Sirpan os.Utriainen kanssa.

Kun Frans Nummila vuonna 1962 kuoli, jäi Aino asumaan kotitaloonsa yhdessä äitinsä kanssa. Aino nukkui kadun puoleisessa nurkkahuoneessa, jota hän kutsui kirjastoksi. Äiti nukkui Laurin huoneessa siten, että he näkivät toisensa huoneiden välissä olevan oven kautta. Kun äiti sitten kuoli, Aino Nummila myi talon Esko ja Sirpa Routasalolle syytinkiä vastaan. Esko oli erikoisen kätevä käsistään. Hän kunnosti taloa ja teki huonekaluja, mm. lipaston, sohvapöytiä, nojatuoleja ja kaappikellon. Sirpan isä puolestaan oli veistänyt mm. talossa olevan toteemipaalua muistuttavan kukkapylvään ja ns. Vennen kirjoituspöydällä olevan patsaan. Sirpa Routasalo toimi monta raskasta vuotta Aino Nummilan omaishoitajana tämän kuolemaan vuonna 2004 saakka. Esko ja Sirpa Routasalo saivat Perniössä asuessaan kolme lasta. Vanhin poika asuu perheineen Saksassa, toinen poika perheineen Espoossa ja tytär perheineen Salossa. Sirpa Routasalo asuu talossa yksinään miehensä kuolemasta vuonna 2005 asti.

Kun olimme nauttineet isot kupilliset hyvää teetä ja maukkaita herkkuja, siirryimme kirjastoon, jossa Sirpa antoi minulle lainaksi Fiina Löfgrenin kauniilla käsialalla kirjoittaman sinikantisen     ruokareseptivihon ja kaupan inventaarioluettelon vuodelta 1914. Olen skannannut ne ja laittanut Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuille. Lisäksi sain Fiina Löfgrenin katekismuksen, kopion kotiseutuneuvos Arvo Sauran kirjoittamasta lehtijutusta Ugrilaista kielitiedettä Halikossa, Vennen saamia postikortteja ja Aino Nummilan käsin kirjoittamat tarinat Mitä muistan Löfgrenin talosta ja rakennuksista vuodelta 1933 sekä Miten Löfgrenistä tuli Nummilan oma kokonaan. Talo sijaitsi nimittäin seurakunnan vuokratontilla ja vuokra kuului kappalaisen palkkaetuihin. Sekavasta tilanteesta johtuen Frans Nummila joutui Aino Nummilan mukaan maksamaan tontin kolmeen kertaan, ennen kuin sai siihen virallisen kaupan vahvistuksen. Nykyään tämä Halikon kirkonkylän vanhin talo on suojeltu vuonna 1985 julkaistun Varsinais-Suomen asemakaavan perusteella.

Kiersimme sitten talon eri huoneissa. Kirjaston ja entisen kaupan myymälän välissä oli Vennen huone. Myymälän paikalla oli vuosina 1942-1956 Salon Säästöpankin Halikon konttori ja pankin johtajana oli Frans Nummila. Nyt se oli olohuoneena, ja entinen myymälän ja pankin konttorin ovi oli poistettu, samoin ovelle johtaneet kiviportaat. Olohuoneen nurkassa oli kaunis Vennen entinen kirjoituspöytä. Se oli kuulemma talon ainoa Löfgrenien aikainen huonekalu, sillä Aino Nummilan arvelun mukaan Olga Lehtisalo oli vienyt kaluston talosta veljensä kuoleman jälkeen. Siirryttäessä olohuoneesta Vennen huoneen kautta ulko-ovelle päin tulimme aulaan, josta johti ovi Sirpan makuuhuoneeseen. Sinne mentiin ohi WC:n ja pannuhuoneen, joihin oli otettu tilaa entisestä myymälästä. Seuraavana puutarhan puolella oli Mimmin huone, jonka ovi oli asiantuntijan mukaan 1700-luvulta. Mimmin huoneessa oli ennen ikkuna talon pihan puoleisella sivulla, mutta se oli laitettu tukkoon, kun huoneen viereen rakennettiin saunaosasto. Vastapäätä Mimmin huonetta oli keittiö, johon oli tehty toinen oviaukko ruokasalista.

Kierros oli päättynyt, joten kiitimme Sirpaa talon esittelystä. Totesimme kotimatkalla Irmelin kanssa, että on mukavaa tuntea Sirpan kaltainen ihminen. Entinen Löfgrenien ja Nummilan talo oli hänen ansiostaan muuttunut mielissämme Routasalon taloksi. Kuvia talosta ja sen asukkaista on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Halikon Löfgrenien talo ennen ja nyt sekä albumissa Löfgrenien talon asukkaita Halikossa. 
                                                                                                                          Tero Elomaa

    Löfgrenien talo nykyasussaan

Halikon Löfgrenien Sukuseuran puheenjohtajan tiedote

Minut valittiin Halikon Löfgrenien Sukuseura ry:n puheenjohtajaksi sukukokouksessa Piikkiön Tuorlassa 27.8.2011, kun seuran perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja Pertti Lehtonen luopui puheenjohtajuudesta. Kokous nimitti kunniajäseniksi Pertin ohella myös pitkäaikaisen sihteerin Virpi Elomaan ja varapuheenjohtajan Eero S. Vartion. Tämä kolmikko on hallituksen jäsenten ja varajäsenten myötävaikutuksella tehnyt valtavan työn sukuseuran ja sen jäsenten hyväksi. Mainittakoon erikoisesti seuran tiedotuslehden Lehdykän aikaansaaminen ja sukukirjan ”Rakuuna Johan Erkinpoika Löfgrenin jälkeläiset” valmistelu ja julkaiseminen vuonna 1999. Eero S. Vartion toimittaman kirjan toimituskuntaan kuuluivat myös Pertti Lehtonen, Virpi Elomaa, Asta Vuori ja Anne Ekman-Klemelä. Ilman Pertti Lehtosen vuosikymmeniä kestänyttä sukututkimusta ei sukuseuran syntyminen ja toiminta olisi ollut mahdollista. Sydämelliset kiitokset kaikille sukuseuran piirissä tähän asti toimineille arvokkaasta kulttuurityöstä!

Tuorlan sukukokouksessa seuran varapuheenjohtajaksi valittiin Asta Vuori ja hallituksen varsinaisiksi jäseniksi Kirsi Isoaho, Marja Tuhti ja Ville Elomaa, joka toimii myös nuorison edustajana. Varajäseniksi valittiin Teuvo Pietilä, Ewy Numminen ja Hellevi Tyynilä. Onneksi hallituksessa jo aikaisemmin toimineet Asta, Kirsi, Marja, Teuvo ja Ewy jatkavat, kun heillä on vankkaa kokemusta hallitustyöskentelystä. Oli myös mukavaa saada Ville hallitukseen, kun hänellä on vahvaa osaamista mm. tietotekniikasta ja ns. sosiaalisen median käytöstä. Hellevi puolestaan tuo tuoretta näkemystä ryhmään.

Järjestäytymiskokouksessaan 10.9.2011 sieniretken yhteydessä Halikossa hallitus valitsi sihteeriksi Irmeli Elomaan ja totesi tyytyväisenä, että kunniapuheenjohtaja Pertti Lehtonen on luvannut toistaiseksi hoitaa rahastonhoitajan ja kirjanpitäjän tehtävät, pitää yllä osoitetiedostoa ja oikolukea sukuseuran tiedotuslehteen Lehdykkään tulevat jutut.

Mihin sukuseuraa tarvitaan?

Sukuseuran sääntöjen 2 §:n pykälän mukaan ”Yhdistyksen tarkoituksena on toimia Johan Erkinpoika ja Maria Löfgrenin jälkeläisten yhdyssiteenä sekä ylläpitää ja edistää suvun jäsenten sukuhistoriallista yhteenkuuluvuutta kokouksin, sukujuhlin, kilpailuin, julkaisuin ja rahastoin sekä muilla vastaavanlaisilla soveliailla tavoilla”.

Ennen sukuseuran piiriin tulemista ja Pertin sukututkimuksiin ja sukukaavioihin perehtymistä tunsin äidin puoleista sukuani vain serkkuihini asti. Minulla oli siis sama tilanne kuin vieläkin on isän suvun puolella, josta ei ole tehty sukututkimusta. Sukukirjan ja Lehdykän sekä sukukokousten kautta tietämykseni on huomattavasti laajentunut. Nyt tiedän sukulaisuussuhteeni esim. hakkapeliitta ja valtiopäivämies Yrjö Eskonpoika Värriin, runoilija Eino Leinoon, kuvanveistäjiin Wäinö ja Aarre Aaltoseen, kirjailijoihin Sinikka ja Tiina Nopolaan, taidemaalari Erik Johan Löfgreniin, Gustav Henrik Louheen, Maria Josefina Vartioon, Susanna Albertina Blomgreniin, Gustava Wilhelmina Turdiniin jne. Haluaisin kuitenkin tuntea henkilökohtaisesti vielä enemmän sukulaisiani. Sukuseuran puitteissa tutustuminen on mahdollista. Ajattelen, että jos sukuseura olisi ollut olemassa jo vuonna 1907, ei Helena Sabina Löfgren olisi varmaankaan antanut Kiirun kartanoa Somerolla käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi Anna ja August Fredrikssonille. Ehkä ei myöskään Johan Gabriel Löfgrenin sukuhaaran suuri kiinteistöomaisuus ja irtaimisto olisi siirtynyt Turun kaupungille vuonna 1943, kun sukulaisia ei kuulutuksista huolimatta ilmaantunut.

Miten sukuseuran asioista tiedotetaan ja suvun piiriin kuuluviin pidetään yhteyttä?

Tiedotuskanavista mainittakoon kahdesti vuodessa ilmestyvä Lehdykkä, johon toivotaan kirjoituksia ja kuvia kaikilta suvun piiriin kuuluvilta. Erikoisesti toivotaan artikkeleita ja yhteydenottoja Vartion ja Louhen sukuhaaroihin kuuluvilta, joilla ei ole edustusta uudessa hallituksessa. Tietenkin myös jutut Blomgrenin ja Lehtisalon sukuhaaroihin kuuluvilta ovat tervetulleita. Sukuseuran kotisivuja osoitteessa www.kolumbus.fi/halikonlofgrenit ylläpitää Marko Poikela. Hänen sähköpostiosoitteensa on mttp78(at)hotmail.com. Asta Vuori on perustanut Facebookiin ryhmän Halikon Löfgrenien Sukuseura ry, jota on ollut tarkoitus käyttää nopeana tiedotuskanavana, mutta siihen on liittynyt vain 18 henkilöä. Ryhmää uhkaa arkistointi, kun siihen olisi pitänyt liittyä vähintään 25 jäsentä, mutta tarvittavaa määrää ei ole vetoomuksista huolimatta löytynyt. Olen itse tehnyt Facebookiin sivut Erik Johan Löfgrenille ja laittanut sinne kuva-albumeita, joissa on tietoa taiteilijasta sekä kaikkien löytämieni Erikin maalaamien hienojen taulujen kuvat. Television uutisissa näkyy usein taulu Das Zopfmädchen tai La Rêverie, kun näytetään jotain tiedotustilaisuutta valtioneuvoston juhlahuoneistosta. Tällekin kulttuurihistoriallisesti arvokkaalle sivustolle on ilmaantunut vain 27 tykkääjää, vaikka näistä sivuista voi tykätä kuka tahansa taiteesta kiinnostunut. Jos joku ei halua laittaa omia tietojaan Facebookiin, voi rekisteröityä siihen itse keksimillään tiedoilla. Minullakin on eräs tuttava, joka käyttää Facebookia nimellä Kaapriel Kankkunen. Antonella Stortin kirjoitus Erik Johan Löfgrenistä löytyy osoitteesta erikjohanlofgren.blogspot.com. Se saatetaan julkaista jossain vaiheessa myös Lehdykässä jatkokertomuksena. Nopeaa ajankohtaista tiedottamista varten olisi hyvä saada sukuseuran käyttöön mahdollisimman monen suvun piiriin kuuluvan sähköpostiosoite.

Tietoja minusta itsestäni ja hiukan muistakin

Yhteystietoni ovat: Tero Elomaa, Saukonkatu 6 C 13, 20760 Piispanristi, puhelin 0400 532 637, sähköposti terosgm(at)gmail.com, kotisivu http://personal.inet.fi/koti/tero_elomaa. Minulla on sivut mm. Facebookissa  ja MySpacessa sekä juttuja osoitteessa teroelomaa.blogspot.com. YouTubeen lataamani videot löytyvät kirjoittamalla YouTuben hakukenttään terosyt. Odotan yhteydenottoja suvun piiriin kuuluvista asioista ja tapahtumista sekä juttuja Lehdykkään. Mainittakoon, että Pertti Lehtonen huolehtii edelleen osoitteiden ja henkilötietojen ym. muutoksista. Hänen käyttämänsä sähköpostiosoite on ppl.lehtonen(at)saunalahti.fi ja puhelinnumeronsa 0400 442 077.

Sukuseuran sihteerin Irmeli Elomaan sähköpostiosoite on irmelinown(at)gmail.com ja puhelin 050 318 0550.

Koska en voi olla puheenjohtajana useampaa kolmivuotiskautta, toivon hartaasti, että jo seuraavassa sukukokouksessa vuonna 2014 valitaan uusi, toivottavasti pitkäaikainen puheenjohtaja kunniakkaalle sukuseurallemme.
                                                                                                              Tero Elomaa

Ugrilaista kielitiedettä Halikossa (Kotiseutuneuvos Arvo Saura)

Ugrilaista kielitiedettä Halikossa (Kirjoittanut kotiseutuneuvos Arvo Saura)

Unkarissa on pidetty suomalais-ugrilaisen kielitieteen kongressi. Siitähän on kerrottu lehdissä, ja radiossa oli asiasta hyvä laaja selostus. Monet vanhemmat halikkolaiset muistavat vielä opettaja Kalle Kiukaisen. Hän oli pieni eloisa mies, joka viimeksi oli Pajulan koulussa opettajana vuodesta 1917 vuoteen 1946. Pajula kuului Halikkoon ja liitettiin Saloon vasta v. 1932. Kalle oli aikoinaan kova hevosmies. Niinpä silloin koulussa oli talli ja siellä parikin juoksijaa vaalittavana. Kalle oli hyvä kertomaan. Kirjoittelin joskus niitä juttuja muistiin, ja siitä kielimiesten kongressista tuli mieleen, miten samojedi vietti yhden kesän Halikossa.

Halikon kirkolla oli kauppiaana vuosisadan alussa G. S. Löfgren. Hän oli värikäs henkilö ja hänestä kerrottiin paljon juttuja. Kiukainen kertoi hänen aikoinaan pyrkineen seminaariin, mutta viallisen jalan takia hän ei sinne päässyt. Siitä alkaen hän haukkui aina opettajia. Mutta Vennu (Sven) Löfgrenin veli oli opettajana Pöytyällä Aurajokivarressa (Mustanojan koululla), vieläpä hänen vaimonsakin oli opettaja. Heillä oli suuri perhe ja eteviä lapsia. Vanhin poika, Toivo Vilho (Vilhelm), oli Linnankosken innoittamana suomentanut nimensä Lehtisaloksi. Hän oli valmistunut ylioppilaaksi ja opiskellut suomalais-ugrilaisia kieliä. Nuorena kielitieteen maisterina hän teki kolme laajaa tutkimusmatkaa samojedien keskuuteen Siperiaan ja Pohjois-Venäjälle ja kerännyt laajan aineiston. Sen pohjalla hän teki sitten tohtoriväitöskirjan ja oli myöhemmin Helsingin yliopistossa ugrilaisten kielten professorina.

Eräänä kesänä (1913) Toivo toi samojediukon tänne Halikkoon jututettavaksi. Tämä ukko oli halikkolaisille oikea ulkomaan elävä, jota katsottiin ihmeenä ja josta paljon puhuttiin. Professori Lehtisalo julkaisi samojedikielten tutkimuksistaan 10 saksankielistä tieteellistä teosta, yhden suomeksikin, Tundralta ja taigasta. Siinä hän itse kertoo Halikon vierailusta näin:

”Päätin kokeilla työskentelyä samojedin kanssa kotimaassa. Sjomzalainen samojediukko, jonka kanssa lähdin Suomeen, oli hyvin lyhyt, tanakka, iholtaan kellertävä ja partainen. Luonteeltaan hän oli hiljainen ja rauhallinen, henkisesti joustava ja melko lahjakas. Me muodostimme humoristisen parin, joka herätti ihmisten huomiota. (Toivo L oli pitkä ja solakka.) Tullessamme Nikolain asemalle Pietariin, hämmentyi ukko suunnattomasta hälinästä ihmisvilinässä, nauliutui paikalleen eikä pitkään aikaan käsittänyt mitään. Ympärillemme kerääntyi paljon ihmisiä, jotka nauroivat meitä. Joku kysyi minulta: Onko tämä teidän isoisänne ensi kertaa Pietarissa?

Kun ajoimme ajurilla Pietarin halki Suomen asemalle, pysähtyi moni kadulla meitä töllistelemään. Kun Turun asemalta tulimme rautatietorille, alkoivat ajurit ääneen nauraa. Setäni (Löfgrenin Vennu), joka oli vuokrannut Halikon kappalaispuustellin maat, antoi meille asunnon puustellin tyhjästä väenrivistä. Samojedi asui tuvassa ja minä sen takana olevassa kamarissa. Syömässä kävimme sedän luona, jossa eräs serkkupoikani (Lauri Louhi) oli erittäin kiinnostunut samojedista; hän työnsi tämän paidan housuihin suomalaisen muodin mukaisesti. Pöydällä oli usein läskikastiketta; samojedi söi hyvällä halulla kastikkeen kokonaan kajoamatta muihin ruokiin. Kun ukko oli erittäin kiltin ja humoristisen näköinen mies, tapahtui usein, että akat pysähtyivät hänen kanssaan juttusille. Tai oikeastaan akat juttelivat, samojedi vain kuunteli. Minä seisoin uteliaana

etäämpänä seuraten. Jos akka kysyi jotain saamatta muuta vastausta kuin ’nje ponimaju’ sylkäisi hän äkäisesti ja tokaisi äkäisenä ’ryssä sinä oletkin’ ja painui tiehensä. Samojedi seurasi kovin  kiinnostuneena kotieläinten ruokintaa ja oppi sanomaan ’vasikka’. Hän auttoi myös heinänteossa. Minulle kerrottiin, että hän oli kerran mennyt kirkkoon: tällöin oli kirkossa kirkkoherra (J. G. Rosendahl) keskeyttänyt saarnansa ja kehottanut samojedia poistumaan Herran temppelistä. Kun samojedi näki autojen huristelevan maantiellä, huomautti hän minulle, että viisaus on täällä suurempi kuin samojedimailla. Kun työmme valmistui, vein ukon junalla Pietariin, josta hän omin päin lähti matkustamaan Arkangeliin. Erotessamme kysyin häneltä, oliko hän tyytyväinen oloonsa Suomessa. Ukko vastasi, ettei yhdessä suhteessa kiitä oloaan täällä, nimittäin siinä, että olisi pitänyt saada pullo viinaa päivässä.”
Juttuun liittyviä kuvia on Erik Johan Löfgrenin Facebook-sivuilla albumissa Tundralta ja taigasta.


                                                                                                                Tero Elomaa